Siirry pääsisältöön

rakkaudella - NOT



Tänään some täyttyy sydämistä. On ystävänpäivä tai Valentine’s Day – rakkauden juhla. Yksi ystävä laittaa kuvan itsestään miehensä kanssa; ”21 yhteistä Valentinea” mietin että noinkin tätä tosiaan olis voinut lähestyä... 24 yhteistä Valentinea and still counting. Paitsi ettei me olla koskaan tätä juhlaa oikeastaan vietetty. Koulussa lasten koulutovereitten äidit kyynelehti sitä kuinka tää ihana juhlinta lasten kanssa päättyy alakoulun loppuessa, yritän olla empaattinen ja osallistua murheeseen mutten mitenkään pysty enkä kykene. Viimeisen viikon aikana meillä on askarreltu liki sata korttia, leikattu kartonkia, leimattu ja kirjoitettu käsin niin vastaanottajan kuin omakin nimi ja lopulta teipattu vaaleanpunaisella teipillä tikkari selkämykseen. Koulutoverit, bestikset, opettajat, apuopettajat, koulusihteerit ja rehtori. Into lopahtaa lapsosilta muutaman kortin jälkeen ja sen jälkeen samaa pakkopullaa jatketaan toistaen sitä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Tättistä piti vielä maanantai-iltana patistella, kun kymmenen korttia oli tekemättä ja tikkaritkin loppu. Rakkaudella - NOT.

Kun kortit on tehty askarrellaan korteille postilaatikot.



Mun täytyy nyt myöntää että unohdin autuaasti tän laatikkorojektin ja havahduin todellisuuteen vasta maanantaiaamuna opettajan lähettäessä ohjeet sähköpostiin siitä miten postilaatikot pitää tuoda kouluun jo tiistaiaamuna. Se oli se hetki kun tältä äidiltä meinas päästä muutama ärräpää. Niitä nieleskellessä totesin aamiaista tarjoillessani että iltapäivällä askarrellaan. Tättiksen luokka teki koulussa itse omat virityksensä, mutta jannut maalas kiltisti pahvilaatikoihin sydämiä. Mä mietin voisko ne laatikot kierrättää ensivuodelle, ettei taas tarttis tehdä. Meillähän on uus koulu ja kaikki.

Ystävänpäiväjuhlinta huipentuu tietysti ystävänpäivään. Hyvissä ajoin jokaiselta opettajalta tulee sähköpostia siitä mitä missäkin luokassa tarvitaan. Kuinka monta purkkia kermavaahtoa, rasiallista mansikoita, pussillista vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, tölkkiä mehua,  kannullista mansikkamaitoa, purnukkaa mansikkajugurtteja, lautasia, mukeja ja lautasliinoja. Vapaaehtoisiakin pitää olla paistamaan pannareita, ohjelmoimaan leikkejä ja kaatamaan mehua. Tämä oli se tilaisuus jossa törmäsin niihin kyynelehtiviin äiteihin.

Aamun paistoin pannareita yhdessä luokkahuoneessa käyden aina välillä halailemassa naapuriluokassa olevaa Kentsua. Kentsun luokassa kun oli kolminkertainen määrä isiä ja äitejä huseeraamassa. Seuraavana on Tättiksen bileet ja opettaja sijoittaa mut kemianpisteeseen. Kadehdin vähän niitä äitejä joiden tehtävä on kaataa mehua, jakaa suklaakonvehteja, pursottaa kermavaahtoa tai pussittaa poissaolijoitten kortteja. Mä kaadan kerta toisensa jälkeen vatiin maitoa, annan lapsen tipauttaa maitoon karamellivärejä ja lopulta astianpesuainetta vanupuikolla. Miksi pesuaine marmoroi värit maidossa? Johdattelen oikeaan vastaukseen ja pyydän paikalle seuraavat kolme lasta. Luokassa on tänään 24 lasta.


Kotona rojahdan sohvalle ja nukun päiväunet. Havahdun puhelimeen hetkeä ennen kuin olis muutenkin pitänyt lähteä pysäkille lapsia vastaan. Enhän mä yleensä, mutta niillä on mukanaan kasapäin karkkia ja kortteja, ja ne postilaatikot. Ollipollille tulee kaksi kaveria kylään.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän