Siirry pääsisältöön

Ollipollin oppivuodet


Ollipolli on luokan superkakru tällä viikolla. Perjantaina se teki julistettaan antaumuksella ja selitti miten se aikoo viedä kouluun sitä ja tätä ja tota jotta voi kertoa luokalle itsestään. Torstaina vein sille lounaan kouluun ja istuin sen kavereitten kanssa järjettömässä metelissä ruokalassa. Join teetä, söin sämpylää ja yritin kuunnelle mitä ne jutteli keskenään – kolme poikaa. Ollipolli söi lohisushia ja joi palanpainikkeeksi vähemmän myrkyllistä versiota DrPepperistä, kaverit vähän kadehti sitä sushia, ehkä limuakin. Jossakin vaiheessa se kuiskasi mun korvaan että se tykkää enemmän sen tiistailounaista oppilaanohjaajan kanssa, siellä on vähemmän meluisaa.



Tämä mies on perheen nuorimmaisin – minuutilla – se syntyi sellaisena ryppyisenä vanhana miehenä, hyväviikkoisena, ja kokoisena keskosena. Se ei muistanut hengittää ja sokerit viipotti sinne ja tänne, mutta hyvinhän se voi. Mun lapsista ainoa joka oikeesti nukkui päiväunia, toppapuvussa vaunuissa – autotallissa. Rauhallinen ja helppo lapsi, joka nukkui käytännössä kokonaisia öitä alle kaksikuisena. 




Hymyili myöhässä, kääntyi myöhässä, ryömi myöhässä, konttasi myöhässä, jokelsi myöhässä, nousi tukea vasten... niin, myöhässä. Siinä missä ne kaksi teki kaiken ennen kuin kukaan osasi odottaakaan oli Ollipolli aina myöhässä ja eteni omassa tahdissaan. Yleensä juuri silloin kun oli syytä alkaa huolestua. Puhumaan se ei oppinut edes silloin, vaan vasta puheterapiassa. Ei tarvinnut osata kun tulkkeja oli kuitenkin talon täydeltä. Käveleminenkin takkusi. Vielä kolmevuotiaana se taapersi ja ihan liian usein kompastui tasaisella maalla ja lattialla. Silmälääkäri löysi lopulta syyn, mutta ei siitä liikkujaa ole silti tullut.



Se on pelimies. Se nyt vaan rakastaa pelata. Sellainen nörtin stereotypia, pitkätukkainen silmälasipäinen, ikäisiään pienempi ja laihempi joka kysyy onko pakko mennä ulos? Onko pakko leikkiä kenenkään kanssa? Onko pakko mennä synttäreille? Onko pakko puhua kenenkään kanssa? Se moiskauttaa mun poskelle pusun kun kukaan ei näe ja kertoo että isona siitä tulee – ei poliisi, ei palomies – Microsoftin työntekijä. Syntymänörtti. Nörttiyttä selittää myös sensorisen integraation häiriö. Mies ei pidä metelistä sen enempää kuin tilanteista joissa ärsykkeitä on liikaa.




Ensimmäisen kouluvuotensa se kävi lukiopetuksessa. Se kävi lukiopetuksessa koska se nyt aina vaan on vähän jäljessä eikä tosiaankaan ollut koulukypsä viisivuotiaana. Se olin sellainen taivaanrannanmaalari joka puhui ihan muista kuin muut. Sitten sillä todettiin ADD ja asiat muuttui. Koulunkäynti aukesi sille tokalla luokalla ja yhtäkkiä siitä tuli hyvä. Siitä tuli hyvä oikeastaan kaikessa. Niin hyvä että se yksi seiska todistuksessa kirvoitti kyyneleet pienen miehen silmiin. Perässälaahustajasta on kasvanut liki ysin keskiarvon mies joka opettaa broidilleen matikkaa.


Huikea lapsi. Mieletön huumorintaju. Meidän Ollipolli.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi