Siirry pääsisältöön

levon hetki nyt lyö, tai sit ei

Aamuisin ollaan monesti sumussa ihan kirjaimellisesti. 


Kello on jotakin kahden jälkeen aamuyöstä, en katso enää kelloa, enää ei tarvitse, eikä sillä ei ole edes mitään väliä sillä tiedän että peli on menetetty kun lastenhuoneesta kuuluu kolmannen kerran tunnin sisään: ”mammaaa...” Nousen ja kävelen käytävää lastenhuoneeseen. Jo mun askeleet hiljentää huutajan ja pian olen sängyn vieressä silittelemässä. Hetkessä se nukkuu taas, herätäkseen ennen kuin olen ehtinyt nukahtaa, tai ehkä hetkeä sen jälkeen kun olen vaipunut uneen. Seuraavalla kerralla luovutan. Vastoin kaikkia päätöksiä, sopimuksia ja suunnitelmia kävelen hakemaan lastenhuoneesta tyynyn ja peiton, nostan yläsängyn huutelijan lattialle ja kuiskaan että mennään. Olen onnekas ja se nukahtaa meidän, kahden turvallisen aikuisen väliin, mutta meidän aikuisten uni on nyt täynnä potkivaa ja pyörivää, hikistä poikaa. Huonona yönä ne se havahtuu edelleen monta kertaa tunnissa vain muistaakseen että se on jo turvassa. Aamulla kaikkia väsyttää. Muistutan enemmän persiilleen ammuttua karhua kuin äitiä, sanon sanoja jotka haluaisin ottaa takaisin ja puoleen päivään mennessä olen kääntynyt kahvin lisäksi päänsärkylääkepurkin puoleen. Illalla jännittää, nukutaanko tänä yönä?

Valvomista pidetään itsestäänselvänä asiana pienten lasten kanssa, mutta missään ei kukaan tunnu puhuvan isomman lapsen univaikeuksista, siitä kun koko perhe jännittää jo illalla miten yö menee ja jokainen nukuttu yö tuntuu lottovoitolta. Niitäkin on, siis nukuttuja öitä,  mutta harvakseltaan. Jotenkin mystisesti yöheräämiset tuntuvat katoavan ihmisten puheista viimeistään kolmannen ikävuoden jälkeen, ei meillä vaan.

Geokätköilemässä kolmikon kanssa lähimetsässä.


Yhdeksän vuotta, kuusi kuukautta ja kaksikymmentäneljä yötä on meidän sängyssä ollut ainakin yksi vieras, toisinaan useampi. Joskus toinen meistä on jakanut sängyn lapsen kanssa suodakseen toiselle kokonaisen yön. Vuosia meillä oli pinnasängyn patja lakanoineen meidän sängyn alla. Se oli helppoa nykäistä sieltä esiin kun isossa sängyssä loppui tila. Nyt ne ei enää mahdu sille patjalle. Tättiksellä on mittaa lähemmäs 150cm, ja on siis jo hyvinkin pienen aikuisen kokoinen, meidän nykyinen vakkarivieras on miltei 130 senttinen sekin. Niitä ei siis enää napata kainaloon ihon tosta noin vaan.

Tättiksen univaikeuksia hoidettiin melatoniinilla ja lopulta unilääkkein. Nykyään neiti hoitaa itseään kylpemällä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Kuuma kylpy tuntuu rauhoittavan levottomat jalat ja noin keskimäärin meillä on ihan hyvin nukkuva tytär. Martta nukkuu Tättiksen kanssa, makaa tytön päällä tuoden turvaa. Tähän ollaan kuitenkin saavuttu vasta tänä syksynä, yli yhdeksän vuoden valvomisten jälkeen.



Mutta, mutta, jos veljensä seuraa sisaren jalanjäljissä on meillä vielä reilut kaksi vuotta jäljellä unettomia öitä. Sillä erotuksella että lääkärin määrätessä sille sen saman unilääkkeen kuin siskolle, ottivat pienen miehen toisin rakennetut aivot lääkkestä vauhtia unihiekan sijaan, ja yhden yön verran meillä oli sangen vilkas pilviveikko. Valvottuaan koko yön – oikeesti koko yön – se muisteli aamulla iloisena mitä kaikkea se näkikään yön aikana ja totesi lopulta että ei ollut hyvä lääke, no ei ollut joo. Ollaan siis takaisin lähtöruudussa. Tilanteessa jossa nukutaan keskimäärin iltayhdeksästä aamukahteen. Sen jälkeen alkaa suuri tuntematon ja yön arpajaiset. A) lapsi nukkuu aamuun asti B) lapsi herää kahdesta eteenpäin aamuun asti 15-30 minuutin välein C) lapsi nukahtaa meidän väliin mutta levoton uni huonontaa aikuisten unta. On aamuja joina peiliin tuijottaa yhtä harmaana niin lapsi kuin sen äitikin.




Seuraava askel on lähete uniapneatutkimuksiin – lapselle. Josko kita- ja/tai nielurisojen poisto rauhoittaisi meidän öitä? Unettomuus näkyy lisääntyneinä keskittymisvaikeuksina koulussa ja sen myötä arvosanoina jotka eivät vastaa lapsen todellista kapasiteettia. Kolmipäiväinen viikonloppu otetaan ilolla vastaan, saahan ainakin aamusta ottaa takaisin menetettyä yöunta.


Kommentit

  1. Kylläpä kuulostaa tutulta, paitsi että meidän 8-vuotiaalla ei tuota vaihtoehtoa A (nukkuu aamuun asti) ole ollenkaan. Lapsi ei ole syntymänsä jälkeen nukkunut yhden yhtä kokonaista levollista yötä. Eikä siis myöskään äiti... Voimia!

    VastaaPoista
  2. Voimia myös sinne! Tättis ei enää herätä meitä ja on monesti valvonut yön meidän tietämättä. Yritän vannottaa että tulee ja herättää...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi