Siirry pääsisältöön

ei kahta ilman kolmatta - kai?

Viikonloppu meni töitä tehdessä ja mun kauniit ajatukset kirjoittamisesta valui tyhjinä hiekkaan. Koko viime viikon kuvasin meidän aamiaisia, ajatuksena tehdä niistä postaus kun se päivällisen kuvaaminen ei nyt vaan ota onnistuakseen kaiken arjen säätämisen keskellä, jos nyt kenenkään päivällinen muutenkaan on niin innostava aihe. Kuvat aamiaisista vastaa hyvin meidän arkea, kerran viikossa puuroa, tällä viikolla se oli riisipuuro (kuvassa se viimeviikon kaurapuuro), ainakin kerran tai yleensä kaksi kananmunaa, kerran pannareita tai vohveleita ja yhtenä aamuna lintsataan muroilla tai valmisvohveleilla. 

Maanantaina kaurapuuroa, chia-siemenillä ja pellavansiemenrouheella. Omani syön voisilmällä, mutta lapsilla on päällä kanelia, kookossokeria, rusinoita ja miniatyyrivaahtokarkkeja. 


Perjantaina lapsilla on vapaata koulusta sotaveteraanienpäivän kunniaksi. Odotan itsekin innolla hidasta aamua ja ainakin puolittaista vapaapäivää. Sairaalatyö tuntuu kivalta, mutta käytännössä se stressaa kun kalenteri on muutenkin täydenlainen ja useimmiten sen sairaalapäivän vois käyttää jos ei mihinkään muuhun, niin juoksevien asioitten hoitamiseen. Se viime viikkoinen vatsatauti ei ainakaan helpottanut tätä kaaosta, eikä se onnettomuus perjantaina matkalla asiakkaalle. Kiire on suhteellista ja mun kiire on aivan toisella tasolla kuin se oli silloin kun olin sidottuna sairaalaan ja omaan työpöytääni. Ehkä tänä päivänä se on enemmän sellaista satunnaista asioiden kasaantumista ja valinnan vaikeutta. Tänään mulla oli kolme asiaa kello kymmeneltä ja päädyin valitsemaan sen jota itse halusin eniten. Vaihtoehtoina oli kolmen tunnin koulutus työpaikalla, vapaaehtoistyö Tättiksen luokassa tai suomalaisten naisten kirjatapaaminen. Valitsin kolmannen vaihtarin nauttien suuresti aamustani kulttuurin ja kahvin äärellä.

Tiistaina aamiaiseksi on munakokkelia kalkkunatuoremakkaralla ja omenanlohkoilla.


Vuosien aikana kosketus etenkin suomalaiseen kirjallisuuteen on hiipunut ja näitten tapaamisten myötä on päässyt taas mukaan siihen mitä suomalaisessa kirjamaailmassa tapahtuu. Nappasin laukkuuni Lehtolaisen joka oli multa lukematta, kuulin hyvää Westön uusimmasta ja laitoin kiertoon lomalla lukemani Mooses Mentulan Jääkauden – odotin enemmän.

Keskiviikkona - valvotun yön jälkeen ne jotka eivät oksentaneet söivät muroja.


Musta on tullut vahinkoilmoituksen tekemisen ammattilainen. Kolarikorjaamon kanssakin olen hyvää pataa. Niin perjantaina oli se bensa-asemakolari. Tiistaina matkalla töihin pysähdyin liikenteeseen noin tsiljoonan muun autoilijan kanssa, mutta se auto joka tuli takaa ei sitten pysähtynytkään. Taustapeilistä seurasin miten se jarrutti ennen kuin tömähti perään. Sen takanaolijan takana oli kaikeksi onneksi poliisiauto, joten tälläkin kertaa asiassa päästiin nopeasti eteenpäin. Syyllinen oli selvä, mutta pelti silti rutussa, tai siis eihän siinä Fredden autossa kauheesti mitään näkynyt mutta vahingot oli silti tuhansissa taaloissa. Volvon korjaus arvio on pitkälti toistaKYMMENTÄ tuhatta. Toimistolla uhkasin siirtyä bussimatkustajaksi, pyörälläkään en uskalla ajaa kun joku varmasti sais mut hetkessä hengiltä viimepäivien tuurilla. Nyt vaan toivotaan ettei tähän sovellu vanha sanonta: ”Ei kahta ilman kolmatta.”

Torstain aamiainen oli persikkapannareita kotitekoisella persikkahillolla ja kermavaahdolla. 



Huomenna ehtii viimeinkin rauhoittumaan tekemään juoksevia hommia ja sitten on taas viikonloppu. Saatan kiertää muutaman talon asiakkaitten kanssa lauantaina ja siinä se sit onkin, melkein vapaa viikonloppu. Palkintona viimeviikonlopun aherruksesta on kuitenkin taas yksi onnellinen perhe ja ”sold” kyltti kauniin talon edessä.

Perjantain aamiaislautaselta löytyi munakokkeli-cheddar quesadilla, parmankinkkua ja omenanlohkoja. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi