Siirry pääsisältöön

viikon kiitollisuus

Kiitollisuus on siitä kumma juttu että sitä harvemmin pysähtyy miettimään ennen kuin jonkin suuremman edessä. Olin kiitollinen silloin kun ajettiin Tättiksen kanssa sairaalasta kotiin ja Tättiksen lonkka oli saatu pelastettua. Olin kiitollinen kun kaksi poikaa syntyi hengissä ja hyvinvoivina. Olin kiitollinen kun Fredde tulikin ehjänä kotiin... Kiitollisuus liittyy isoihin asioihin. Mutta jos kiitollisuutta pysähtyy miettimään, on kiitollisuuden aiheita yllättäin kaikkialla. Olen kiitollinen siitä että Merianne haastoi miettimään näitä pieniä, jokapäiväisiä ja arkisiakin kiitollisuuden aiheita, niitä kun mahtuu jo tähänkin aamuun melkoinen lista. Olen kiitollinen auringonpaisteesta. Olen kiitollinen siitä että Tättis viimeinkin nukkuu. Olen kiitollinen siitä ettei tänään tarvitse kiirehtiä. Olen kiitollinen jaloissa makaavasta Martasta. Mutta mistä kerkesin tällä viikolla olemaan kiitollinen?

Maanantai


Maanantaina olin kiitollinen aamun raikkaudesta. Siitä että kirpeät syysaamut aurinkoineen ovat taas täällä. Siitä että me kävellään bussipysäkille yhdessä naapureitten kanssa ja meillä on yhteisö jossa lasten on hyvä kasvaa. Yhteisö jossa aikuiset uskaltavat puuttua ja lapsia kasvatetaan yhdessä.



Tiistai


Tiistain kiitollisuus kumpusi siitä että en ole yksin. Että Fredde kohtaa mun rinnalla lapsen joka ei halua mennä kouluun. Kiitollinen siitä että saan purkaa turhautumistani ystävälle kahvin ääressä ja että koulu kohtaa meidät kasvattajana. Tilannetta kun ruodittiin saman tien oppilaanohjaajan ja erityisopettajan kanssa, tehtiin suunnitelmaa ja pohdittiin miten neidin koulunkäyntiä voidaan paremmin tukea. Illalla lykkäsin lapsen psykologin ovesta sisään, puhumaan aamun tapahtumista ja siitä miten tästä eteenpäin.



Keskiviikko


Keskiviikkona olin kiitollinen suomalaisen naisryhmän iloisesta jutustelusta, siitä että sain hetken olla itselleni osana ryhmää. Puhua kirjoista ja kirjallisuudesta, jakaa vinkkejä lukemaan oppimiseen ja löysin kodin suurelle määrälle suomenkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Rakkaille, joita kukaan ei meillä tule koskaan lukemaan.



Torstai


Torstaina törmäsin ammatilliseen kiitollisuuteen. Olin kiitollinen siitä että mulla on näin kiva työ, että olen viimeinkin löytänyt työn joka nivoutuu yhteen meidän perheen elämän kanssa. Kiitollinen ihanista asiakkaista ja siitä että saan työssäni kohdata ihmisiä. Työstä on tullut osa elämää sen sijaan että se olisi suoritus siinä rinnalla. Aiemmin päivällä olin avoimen kiitollinen siitä miten helppoa massapostituksen tekeminen on. Klik, klik, klik, luottokortti ja valmis. Sinne meni yli sata postikorttia alle kolmessa minuutissa. Olisin saattanut tehdä aiemminkin jos oisin tiennyt että se on näin helppoa.




Perjantai


Haluaisin sanoa olevani erityisen kiitollinen uusista vaaleanpunaisista kengistä, ja sanonkin. Makasin sohvalla uudet kengät jalassa ja katselin niitä, koin iloa niistä. Olin kiitollinen naapureista. Meidän ihanasta naapurustosta ja siitä välittämisestä josta jo maanantain kohdalla mainitsin. Naapurin isä toi ulos unohtuneen Martan kotiin. Siinä ne oli, etuovella, isä ja poika ja vieressä istui vähän nolon oloinen Martta. Omassa korttelissa ja bussipysäkillä jokainen tuntee Martan ja tietää missä Martta asuu. Suuremmassa mittakaavassa meidän naapurustossa palautellaan kissoja ja koiria somen avulla miltei päivittäin.



Lauantai


Lauantaina olin kiitollinen siitä että meillä asuu pieni rohkea poika. Lapsi joka uskaltaa olla itsensä ja värjää reippaasti pitkän huiskutukkansa siniseksi – koska haluaa. Maailmassa joka on normitettu ja sukupuolitettu ja tytöt ja pojat tarkasti lokeroitu on edelleen sekin lapsi joka vielä muutama vuosi sitten veti siskonsa rinsessakoltun päälleen. Nyt sillä on siniset hiukset. Olen kiitollinen siitä että olen vanhempana jotenkin onnistunut tasapainoilemaan niin että niillää on tilaa olla rohkeita.



Sunnuntai


Sunnuntaina herään varhain leipomaan kakkua leivontakisaan. Olen kiitollinen ystävistä. Olen kiitollinen yhteisöstä ja olen erityisen kiitollinen omasta elämästäni katsoessani viereltä monen kipuilua, kiitollinen siitä kuinka itse olen juurtunut tänne, ja vuosien saatossa lakannut olemasta vieras, lakannut niin paljon että multa kysyttiin koulun pihalla perjantaina että olenko koskaan asunut jossakin muualla. On hyvä olla kotona, kuulua johonkin. Iltapäivällä kakkua ja skumppaa!




Kommentit

  1. Ihana blog posting! Kunpa vain muistaisimmekin loytaa kiitollisuuden aiheuta jokaisesta paivasta ❤️
    Mukavaa viikkoa sinne lansirannikolle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nina! Aiheita kiitollisuuteenhan löytyy, kun hetkeksi vaan pysähtyy miettimään.

      Poista
  2. Hyvä postaus! Tästä tulikin mieleeni kysyä, onko teidän lapsilla heidän kasvaessaan herännyt minkäänlaista mielenkiintoa suomenkieltä kohtaan? Oon seuraillut blogiasi kauan ja olen siis lukenut taustat, miksi lapsille valikoitui (varsin loogisesti) kotikieleksi englanti. Muistelisin vaan, että silloin mainitsit sun ja Fredden keskinäisen kielen olevan kuitenkin yhä suomi. Ja siksi siis heräsi kysymys, onko se lapsia alkanut nyt kiinnostaa, jos kuitenkin pienissä määrin sitä kuulevat.

    VastaaPoista
  3. Good Post! so as to remember to gratitude all.....

    https://www.arrssilks.in/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi