tiistai 15. elokuuta 2017

marjassa


Koulun alkuun on huomenaamuna kaksikymmentä päivää. Siihen että alkaa koululla säätäminen erilaisissa tutustumistilaisuuksissa on kaksitoista päivää, kaksitoista päivää liikaa. Ei niin että odottaisin tulenpalavasti koulujen alkamista, ei. Meillä on ollut tosi kiva kesä ja mun puolesta voitais jatkaa samaa tahtia vaikka koko kouluvuosi, mutta kesän kääntyessä kohti loppuaan ja kouluun paluun lähestyessä, kasvaa ahdistus tulevasta muutoksesta, ja se on hetkittäin kipeää katsottavaa. Tämä vuosi on Tättikselle vaikeampi kuin edeltävä, ja nukkuminen loppui jo viikko sitten. Kaksi viikkoa se on joko nukkunut meidän sängyssä tai mä sen vieressä sen sängyssä. Minä silittelen lapseni uneen ja ilman unilääkettä sen uni loppuisi pian puolenyön jälkeen vaihtuakseen loputtomaan pyörimiseen. Meidän yövaeltelija.


Yks marjastaja.

Kentsukin oirehtii lisääntyneellä säätämisellä, ja se juoksee ympäri kämppää suojalasit silmillään valloittavan kikatuksen säestämänä. Peittojen kulmat on taas pureskeltu ja Paidan helmassa on hampaitten jäljiltä reikä. Sen ahdistus on jotenkin huomaamattomampaa verrattuna siskoon, jonka hätä on äänekästä ja näkyvää. Muistutan lapsiani että rehtori on aina ennenkin tiennyt kuka on paras opettaja kenellekin. Ihan varmasti se tietää myös tänä syksynä.


Saaliiksi tuli puolisentoista litraa karhunvatukoita.


Koira nukkuu mun jaloissa kun kirjoitan. Aiemmin se oli meidän kanssa marjassa, tossa lähimetsässä vaan. Meillä kun on metsä johon mennä marjaan, se metsä joka painaa aina vaa'assa paljon kun pohditaan että pitäiskö muuttaa - ei muuteta. Yhteistyöllä me saatin karhunvatukat piirakkaan alle vartissa piikikkäitten oksien notkuessa marjojen painosta auringonpaisteessa. Oliipolli pelkäsi piikkejä ja sen astian pohjalle kertyi vain muutama marja. Kentsu keskittyi syömään suoraan puskasta Martan kanssa ja hyppimään ympäriinsä kuin heinäsirkka. Tättis ja minä tehtiin varsinainen työ. Kentsu osoittaa kukkaa ja kysyy mikä se on, vastaan että fireweed – maitohorsma. Yksittäisen horsman taustalla kasvaa villinä oregoninomenapuita.

Oikealla jääkaappipakastin ja ruokakomeron ovi. Vasemmalla hella ja mikroaaltouuni. Keskellä Ikean saareke a sen takana tiskiallas ja ikkuna josta pilkistää naapuritalon seinä. 


Kotona Tättis vatkasi munat ja sokerin, minä mittasin jauhot. Ohimenessäni kuvasin keittiön blogihaasteeseen, vaikkei sellaista tyypillistä amerikkalaista keittiötä taida oikeastaan ollakaan. Hella on suuri ja sen yläpuolella mikroaaltouuni. Ne yhdistettynä ruokakomeroon on kai aika amerikkalaisia. Lavuaarin yllä olevasta ikkunasta näkyy naapuritalo. Toisin kuin monessa vähän vanhemmassa tai isommassa talossa, meillä ei ole lainkaan erillistä ruokailutilaa vaan meidän ruokapöytä on samassa tilassa kuin keittiökin. Pöydän ääreen on tarvittaessa istutettu kaksitoista. Ilman säätämistä se nielee kymmenen aikuista.







Piirakkatalkoitten jälkeen lähetin lauman ulos naapurin lasten kanssa. Loppukesästä kielii myös se että kinaa syntyy helpommin kuin kesäloman alettua. Jos jokainen päivä leikkii jonkun kanssa useamman tunnin, niin syntyyhän siitä kahnausta, eikä sitä ainakaan auta meidän neidin vaativa äänensävy. Nelivuotias on oppinut sanomaan ettei se tahdo, eikä sen päätä käännä sen enempää Tättis kuin isosiskon tomerat sanatkaan. Riidan ratkoo marjapiirakka ja hetkeä myöhemmin koko ryhmä istuu meidän pihassa syömässä, jannut kertoo rintaansa röyhistellen että ihan itse on kerätty, Ollipolli toteaa että ainoa tapa saada tuoretta. 

Hella on seitsemän vuotta vanha ja ollut aika armottomassa käytössä. Uunin lämpötilaan ei enää ihan voi luottaa ja leipomisesta on tullut taidetta. Jossakin vaiheessa nää koneet vaihtuu niin muodikkaisiin valkoisiin. 

Ruokakomerossa säilyy kaikki kätevässä sekamelskassa. 

Roskiksen/kierrätysastian olis voinut laittaa myös vaunuun tiskialtaan alle, mutta me haluttiin käyttää tila pesuaineille. Saarekkeen hyllyiltä löytyvät valurautaiset paistinpannut, teräksiset kulhot ja kaikki kattilat. 

perjantai 11. elokuuta 2017

kahdeksanvuotiaana

tikanpojat


Katson naamiksen fiidiä vuoden takaa. Tiedäthän, ne muistelot joita sivusto tarjoaa aina päivittäin ja vuosi sitten oli yleinen toive että meillä olis edes yksi ehdokas, joka ei olis totaalisen tärähtänyt. Ei ollut, ja vastoin kaikkia oletuksia maa sai presidentiksi sen aikuisen uhmaikäisen, sen joka kiukuttelee ja polkee jalkaa, ja jonka twiitit pitää sisällään ”mun isä on vahvempi kuin sun isä” tyylisiä lausahduksia, paitsi että isän voi korvata ohjuksella, ja vastapuolella on toinen aikuiseksi kasvanut uhmaikäinen, joka on edelleen kolmen vuoden uhman kourissa. Tilanne tuntuu absurdilta ja silti se on ihan totta, ja keskustelun kääntyessä politiikkaan syystä tai toisesta on jokaisen toive se että joku antais herrapresidentille leikkipuhelimen sen nykyisen tilalle, sellaisen jolla se vois ihan rauhassa tviittailla, ilman että kukaan sais tietää mitä se kirjoittelee.

Työpaikoilla viljellään mustaa huumoria ydinsodasta, ja hetkittäin tuntuu kuin olisin palannut takaisin lapsuuteen, aikaan jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto isotteli toisilleen ja rauhankokouksista lähdettiin vuorotellen ovet paukkuen. Ydinkokeita tehtiin kummankin toimesta ja ydinsodasta puhuttiin ihan varteenotettavansa uhkana. Silloin asuttiinn äitivenäjän kainalossa, nyt ensimmäisenä vastaanottamassa korealaisten leluja.

Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana tiesin
että ihminen murskautuu
silmänräpäyksessä historiaan
(Ultra Bra)

Jättimäisen väritulostimen vieressä pohditaan olisko takapihan lyijypintainen, maahan upotettu lantalaari riittävän turvallinen suojaamaan ydinlaskeumalta. Mä kysyn miten ne on ajatellut siellä kakan keskellä hengittää? Seuraava heittää herjaa bunkkerista jota on kaivamassa talonsa alle ja mä ilmoitan muuttavani perheeni kanssa niille. Fredden kolleega tarjoaa asuinsijaa itäisestä Washingtonista, vuorten toiselta puolen, mutta mahtaako noitten korealaisten ohjusten osumatarkkuus olla kuinka hyvä? Kannattaisko sittenkin suunnata suoraan jonnekin sisemmälle? Wyomingissa on kuulemma kaunista.

Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana etsin
kartalta kaukaista paikkaa
joka välttäisi laskeuman
(Ultra Bra)

Mustaa huumoria lukuunottamatta elämä on samanlaista kuin eilenkin. Presidentin twiittailut puolikoomisia ja tosiasia se ettei äijä kauheesti kykene sisäpoliittisesti yhtään mihinkään niin senaatin kuin kongressinkin kuohitessa miehen omalla voimallaan, niinpä jäljellä on enää sotaleikit. Valitettavasti näitä tyyppejä on maailmassa kaksi ja niillä iso hiekkalaatikko. Jospa joku antaisi kummallekin pojalle sen feikin älypuhelimen ja maailma sais taas jatkaa menoaan. Voishan niille ostaa ihan oikean hiekkiksenkin ja muutaman lelun sinne, tapelkoot sit siitä kumman lappari on parempi.  


tiistai 8. elokuuta 2017

ammatinvalintakysymyksiä

Mielikuvissa amerikkalainen kiinteistövälittäjä ajaa kalliilla autolla tukka tupeerattuna korkeat korot jalassa. Jakkupuku on tyylikäs ja ranteissa kilisee kasapäin koruja. Tiedättehän, tyyliin American Beuty ja Anette Benning. Duuni on helppoa ja rahaa ropisee sisään ovista ja ikkunoista, onhan komissiot kohtuullisen isoja kuitenkin. Vähän kurvaillaan sinne ja tänne, kahvitellaan asiakkaitten kanssa ja katsellaan kauniita taloja. Tehdään tarjous siitä kivoimmasta ja välittäjä nautiskelee iltapäivästään drinksulasin kanssa.

Tähän mielikuvaan karisee ihan todellisuudessakin monen ammatti. Alalle lähdetään suurin toivein setelin kuvat silmissä, ajatellen että kohtuullisen vähin vaivoin ansaitsee hyvän elannon. Yhdeksän kymmenestä uudesta välittäjästä kuitenkin lopettaa ensimmäisen vuoden aikana. Kaksi uutta välittäjää omassa toimistossa on luopunut haaveistaan, tai siis ottanut loparit, ammatin realisoituessa muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Toinen hakeutui alalle alunperin koska oli kivaa käydä asuntonäytöissä ja nähdä taloja. Sen toisen motiiveista en tiedä.



Todellisuus on aika toisenlainen ja arki hetkittäin raadollista. Mulla kulkee – kuten monella muullakin välittäjällä – autossa nykyään ihan normitarpeistona vessapaperia, työkaluja, hehkulamppuja, telttatuoli ja kumisaappaat. Korkkareissa kun on haasteellista tarpoa pellolla, ja asuntoesittelyssä saattaa tulla pissahätä. Brutaaleimmillaan olin kolmen tunnin näytössä upouudessa puolentoistamiljoonan taalan talossa, jonka lokakaivoa ei oltu vielä kytketty. Autotallissa oli ämpäri hätätilanteita varten. Ajoin kotiin jalat ristissä, sillä sen ämpärin jakaminen raksaduunareitten kanssa ei houkutellut. Yhdessä maanantaipalaverissa raavin nilkkoja ja naureskelin että jossakin niistä asiakkaan kanssa katsotuista kodeista taisi olla kirppuja matossa, jalat kun oli kirpunpuremilla.



Viimeisen viikon aikana olen tehnyt duunia reilut 50 tuntia. Periaatteessa olin lomalla torstaista keskiviikkoon, no en ollut. Käytiin päiväretkellä saaristossa ja muuten tehtiin enemmän tai vähemmän hommia. Eilen seisoin kuntotarkastuksessa ulkosalla nelisen tuntia 34C:en lämpötilassa, tänään selvisin kolmella tunnilla kaivotarkastuksesta, mutta lämpöäkin oli pari astetta enemmän. Hiki valui pitkin selkää, ja minä hymyilin. Illalla luin puoliltaöin kuntotarkastusraporttia ja tänään aloitin juttelemalla aamuseitsemältä vastapuolen välittäjän kanssa tehden toimintasuunnitelmaa. Viimeisen puhelun puhuin asiakkaan kanssa kymmenisen minuuttia sitten. Kello on varttia vaille seitsemän. Sitä ennen juttelin lainaneuvojan kanssa, meilailin vastapuolen kanssa ja kävin läpi sopimuspapereita. Maileja on mittariin kertynyt viikossa 246 mailia, 396 kilometriä. Ensi viikolla on lokakaivon tarkastus ja sen jälkeen pankin arvioitsijan käynti. Minä seison siis ensi viikolla tässä samassa helteessä, kumisaappaat jalassa katsomassa lokakaivon tyhjennystä ja tarkastusta. Lienee parasta hengitellä suun kautta, mutta pitää hampaat tiukasti yhdessä ettei tule turhaan nieltyä liian montaa kärpästä.



Alalle ei siis kannata lähteä helpon rahan perässä, mutta jos työskentely ihmisten kanssa vaihtelevissa olosuhteissa kiinnostaa, voi hommaa jo harkitakin. Ne miljoonatalot on vähän harvemmassa, mutta jokaiseen asiakkaaseen syntyy henkilökohtainen suhde. Tänään olen oppinut ihan valtavasti kaivoista. Syönyt luumuja suoraan puusta. Käynyt myyjän koiran haudalla. Kahlannut joessa vilvoittelemassa ostajan äidin kanssa, ja selittänyt prosessia niin omalle kuin vastapuolenkin asiakkaalle. Mitä tehdään ja miksi tehdään. Mitä on odotettavissa ja kuinka edetään seuraavaksi.

Jokainen asiakas on erilainen. Yksi haluaa tavata henkilökohtaisesti, toista en ole tavannut kasvokkain vielä kertaakaan. Kolmas ei tiedä mitä haluaa ja neljännen kanssa odotellaan perheen paluuta lomalta maailman laidalta. Yhden linna on toisen röttelö. En etsi kotia itselleni, vaan asiakkaalle, jokaisen asiakkaan tarpeet ovat omanlaisiaan. Siksi pelkästään kotien katseleminen ei riitä.


Huomenna mulla on vapaapäivä – ehkä. Mennään lasten kanssa rannalle, mutta kone lähtee kuitenkin varmuudeksi mukaan. 


lauantai 5. elokuuta 2017

mitä lomalle tapahtui?

Lomalla ja töissä.


Meidän piti olla lomalla torstaista tiistaihin. Siellä järven rannalla, itäisessä Washingtonissa vaan toisin kävi. Kukaan ei loppupeleissä tainnut olla kovin pahoillaan, Tättis ainakin silminnähden helpottunut, sillä miksipä lähteä minnekään missä ei ole koskaan aikaisemmin käynyt. Mulla työt vähän pukkas päälle ja hengitti niskaan ja Freddellä on ollut aavistuksen samankaltainen tilanne.

Savua ja hellettä.


Duunit ei kuitenkaan ollut syy olla menemättä, vaan sää. Yhdysvaltain luoteisosaa koettelee sellainen helleaalto että oksat pois. Päivälämpötilat huitelee mukavan kosteina jossakin 34 ja 36 celsiuksen välimaastossa, eikä se luonnon oma ilmastointi, joka yleensä tiputtaa yölämpötilat alle viidentoista asteen ole toiminut. Vuorten toisella puolella lukemat on vielä hienompia päivälämpötilojen kivutessa 43 ja 45 välille, ja yölämpötilojen ollessa hippasen alta kolmenkympin. Möksässä ei ollut ilmastointia – me ei menty möksälle. Kuin kruunuksi kakulle tuli savu. Kanadan valtavien metsäpalojen savu levitti harmaana roikkuvan utunsa maailman ylle ja teki maisemasta epätodellisen. Ilmanlaatu on huonompi kuin huonosta ilmanlaadusta tunnetuissa suurkaupungeissa. Ulkona on autiota kun suositus on pysyä sisällä, eikä kukaan vapaaehtoisesti taitais tonne savuiseen pätsiin mennäkään.

Rantakaupungissa panimolounaalla.

Haikara. Niitä näkyy täällä miltei päivittäin.

Torstain ajomatka vuorten ylitse vaihtui päivämatkaan saaristoon. Savuista sielläkin oli, mutta tuuli helpotti oloa, eikä lämpötilakaan ollut tukahduttavan kuuma. Fredde ajoi, minä värkkäsin asiakkaan tarjousta lähetyskuntoon läppärillä. Keräsin sähköisesti tarvittavat allekirjoitukset ja meidän saapuessa ensimmäiseen pysähdyspaikkaan sain tarjouksen lähetettyä vastapuolelle. Mietin miten kätevää on että autossa ajomatkalla on netti, ettei mun tarvinnut jäädä kotiin värkkäämään sitä tarjousta muitten retkeillessä, sillä mun työssä ei ole mahdollista sanoa asiakkaalle että mä oon nyt lomalla, katsotaan asiaa ensi viikolla.


Deception Pass


Tättiksellä oli henkistä jalkakipua, jalassa tuki ja käsissä kainalosauvat. Niillä eväin se köpötteli rantakaupungin katuja, ihmetteli kuuluisaa siltaa ja kiipeili historiallisen linnoituksen valleja. Välillä piti ottaa vauhtia maasta kyynelten kera, ja sitten taas jatkettiin. Joskus on ihan ookoo kanavoida sisäinen tuska vähintäänkin puolikuvitteelliseen jalkakipuun. Fredden kanssa me katsottiin toisiamme kysyvästi ja pohdittiin että mitä jos se sittenkin on ihan oikeesti kipee – se selvisi seuraavana iltana neidon kirmatessa pihalla naapurin lasten kanssa ilman jalkatukea ja sauvoja. Vielä tuntia aiemmin se oli ehdottomasti tarvinnut kumpaakin. Mikä muutos tapahtui lapsen sisäisten planeettojen asennossa, sitä me ei varmaan saada tietää koskaan.



Fort Casey - meidän Suomenlinna


Perjantaina saksin yläkerrassa poikien päitä työpuhelimen pärähtäessä. En odottanut vielä vastapuolelta vastausta, olihan edelleen se päivä kun tarjouksia sai jättää ja aikaakin niille annettiin maanantaille. Sieltä se kuitenkin tuli: ”Hi, it’s Jeff. You got it!” Yhden sekunnin sadasosan mietin tarjottiinko me sittenkin liikaa, mutta Jeff jatkaa sanoen että kaikki tarjos saman rahan, meidän ero oli se että tarjottiin vastapuolelle oikeutta jäädä taloon melkein kahdeksi viikoksi kaupanteon jälkeen. Ammatillisesti se oli huikea hetki, ennen tarjouksen tekemistä soitin vastapuolen välittäjälle ja kysyin onko mitään muuta mitä ne haluaa, jotakin sellaista mitä ei ole missään mainittu, ja sen puhelun jälkeen neuvoin omaa asiakastani harkitsemaan voisko niille antaa aikaa pakata ja muuttaa. Naama naantalin auringolla päätin puhelun ja soitin omalle asiakkaalleni. Ihan kuin tv-sarjoissa, puhelimesta kuului onnen kirkunaa ja vasta sitten kysymys seuraavista askelista. Siihen että talo vaihtaa omistajaa on vielä pitkä matka. Ajassa kuukausi, ja siihen kuukauteen mahtuu yhtä sun toista mutkaa, mutta ensimmäinen askel on otettu.

Mäkin voisin ottaa tällaisen maiseman. Kuvassa Skykomish River, intiaaninimi kuten niin monessa muussakin tällä alueella. Issaquah, Sammamish, Cathlamet, Chehalis, Enumclaw...


Seuraavana aamuna istuin kahvilla asiakkaani kanssa. Kävin läpi seuraavia askeleita. Mitä nyt, koska ja miten. Kävin läpi ne asiat jotka olen jo tehnyt, ne mitkä pitää hoitaa maanantaina ja muistutin vielä varmuuden vuoksi että just nyt ei ole hyvä hetki ostaa uutta autoa tai kallista lomamatkaa. Pankki kun seuraa silmäkovana rahankäyttöä aina viimeiseen hetkeen ja laina saattaa kaatua ihan mitättömältä tuntuviin asioihin. Asiakas hyppäsi kaulaan ja kiitti, toisen avointa onnea on ihanaa seurata. Tuleva viikko menee erilaisissa kuntotarkastuksissa hengaillen; talon tarkastus, porakaivon tarkastus, lokakaivon tarkastus... me kun ollaan nyt ihan maalla.




Lautalla saaristosta takaisin mantereelle. Moni käy saaristosta lautalla töissä. 



Viimeisen kirjoituksen jälkimainingeissa meidän testamentti on nyt taas asianajajan käsissä ja lasten huoltajuutta meidän kuoleman jälkeen muutetaan. Hyvä siis että tuli kirjoitettua ja tartuttua sen myötä asiaan joka on jo jokusen vuoden ehtinyt vaivaamaan. Meidän perheelle ominaisesti me lähestyttiin vastausta kysymykseen ehkä tavalla joka jonkun toisen mielestä saattaa olla kyseenalainen, puhuttiin ensin keskenämme ja kysyttiin sen jälkeen mitä lapset itse tuumasivat aiheesta toki painottaen ettei kysymys ole ajankohtainen, eikä päätös viimekädessä ole lasten käsissä vaan meidän aikuisten. Oli mielenkiintoista sitä miten asianmukaisella vakavuudella kolmikko asiaa pohti ja esitti lopulta kolme vaihtoehtoa. Samaan kolmen ryhmään ne oli päätyneet kuin mekin, ja tuli todettua ettei haaste ollut niille liian vaikea sittenkään. Olishan ne voineet ehdottaa huoltajikseen vaikka bestiksen vanhempia.






tiistai 1. elokuuta 2017

ekat kännit ja muita etappeja elämässä



Onko teillä testamentti? Kysyjä on naapuri. Me istutaan iltaa takapihan tulilla ja jutellaan niitä näitä, elämästä, lapsista ja siitä että kaukana ollaan, sillä Michigan on täältä katsottuna melkein yhtä kaukana kuin Suomi. Ei maantieteellisesti, mutta henkisesti. Kysymys testamentista sisältää muutakin kuin talon ja rahat, oikeastaan sen pääasiallinen sisältö on lapset ja mitä niille tapahtuisi jos me molemmat kuolisimme ennen lasten täysi-ikäisyyttä. Ilman testamenttia kun lapset huostaanotettaisiin ja hätäsijoitettaisiin. Naapurin perhe miettii samanlaisia asioita, sillä vaikka Michigan on Yhdysvalloissa, on se lapsille tuttu vain lomamatkoista mummolaan. 

Kun testamenttia tehtiin Tättiksen syntymän jälkeen oli ajatus se että jos meille jotakin tapahtuisi, lapset lähtisivät Suomeen, olihan omakin ajatus silloin että jos Fredde kuolisi, lähtisin takaisin ja aloittaisin elämän siellä uudestaan. Noh, yhdeksän vuotta on pitkä aika, ja ajatus siitä että lapset joutuisivat tragedian keskellä vielä maailman toiselle laidallekin, maahan jota eivät tunne ja jonka kieltä eivät puhu, tuntuu suoraan sanottuna aika järjettömältä. Niin tuntuu ajatus siitäkin että pakkaisin kipsuni ja kampsuni ja lähtisin. Koti on täällä. Ystävät on täällä. Mihinkäs minä täältä lähtisin. Niin että on meillä testamentti, mutta pitäishän sitä kai vähän muokata. Tällä hetkellä suunnitelma on pysytellä hengissä tai vähintäänkin olla kuolematta traagisesti ja yhtäaikaa.

Niin että hengissä pysytään, tehdään töitä ja vanhetaan yhdessä, ja jos toi Fredde tosta nyt päättäis vaihtaa parempaan malliin, niin mihinkäs tästä lähtis.

Mutta lähdetään kuitenkin siitä ajatuksesta että meidän neljännesvuosisatainen liitto ei lähde natisemaan, ja jonakin päivänä me jäädään yhdessä eläkkeelle. Eläkesäästöjähän me ollaan kerätty jo se viisitoista vuotta ja valtioneläkekin on jo pulkassa ja kumpikin saa sieltä mitä sitten siinä vaiheessa kullekin maksetaan, jos yhtään mitään. Medicare kun on perinteisesti ollut aika kannattamatonta touhua ja lopputulemana on ihan mahdollista että siinä vaiheessa kun me oltais sitä kassaa kaivamassa on rahat loppu.

Tässäkö me tönötetään? Katsotaan kun omat ja naapurin lapset kasvaa ja muututaan vähitellen vanhuksiksi jotka kuokkii tätä samaa pihaa lopulta rollaattorin kanssa. Lapset ja lapsenlapset käy kyläilemässä ja mä paistan niille lettuja. Kuulostaa idylliseltä, mutta varmaan kuitenkin on todennäköisempää että me muutetaan jonnekin, mutta minne? Minne me muutetaan on vielä vähän työnalla, mutta eiköhän se jossakin täällä ole, todennäköisesti jopa samassa osavaltiossa, tai voishan se ehkä olla tossa naapurin puolella, mutta täällä kuitenkin.

Ei huono vaihtari eläkkeelle.


Ja kun kuolo kuitenkin väistämättä jonakin päivänä korjaa on edessä jonkinlainen hautaaminen. Meillä on kummallakin sukuhautamme Helsingin Hietaniemessä, siellä ne makaa, isoäidit, famot, isä ja moni muu. Meille sinne ei tarvitse säästää tilaa, ja olishan se melkoinen härdellikin lähteä meitä sinne viemään – edes tuhkana purkissa. Lähin hautausmaa on tossa alamäkeä kaupunkiin, rautakaupan, Fedexin ja Costcon väliin jäävällä tontilla, ja siihen Hietaniemeen tottuneella, on vähän vaikeeta ajatella itseään lepäämässä siinä tien varressa. Onhan täällä hienojakin hautausmaita montakin, mutta lähin on siinä.

Koska meidän lapset on, no,  meidän lapsia, on meillä keskusteltu autossa myös erilaisista hautaustavoista ja hautaamisen vaihtoehdoista. Aikansa pohdittuaan ne kaikki kolme tuli siihen lopputulokseen että on vähemmän makaaberia tulla poltetuksi kuin madonsyömäksi. Kunhan ensin varmistivat ettei se polttaminen satu kauheesti. Ne oli myös yhtä mieltä siitä että se maahan hautaaminen tuntuu ahdistavalta ja näinpä päätyivät kysymään äidiltään miten tämä haluaa tulla haudatuksi. Vastasin että ihan ensin en todellakaan halua mitään helkkarin kallista arkkua. Toisekseen hautajaisten pitää olla niin iloiset kuin hautajaiset nyt voi olla, shampanjaa ja hyviä muistoja, mieluiten saa nauraa kiitos. Ja joo, polttakaa pois ja sirotelkaa mereen, eikä mitään hautapaikkaa mihinkään vaan kynttilä tai valokuva jossakin takanreunalla, sellainen minkä voi kätsästi pakata mukaan jos muuttaa, ei mitään kiviä missään, sellaisia joitten luokse on joku velvollisuus palata.

Täällä vois olla hyvä levätä.



Tässä vaiheessa yksi takapenkillä itkee koska aihe on niin kovin surullinen. Mä naurahdan etten mä nyt ihan heti ole ajatellut kuolla, ensin pitää nähdä miten ne kasvaa aikuisiksi, valmistuu kouluistaan, menee töihin, löytää puolison ja saa toivottavasti myös lapsia. Tättis muistuttaa että ekat kännit kans, ja mä meinaan ajaa ojaan. Siis täh? Miksi ekat kännit? Eihän me Fredden kanssa olla koskaan edes humalassa. – No kun lapset ei voi juoda alkoholia, niin siksi mä vaan.

Ajatus tähän kirjoitukseen lähti toisesta blogista. Sen jutun voit lukea täältä.  


perjantai 28. heinäkuuta 2017

tänäkään kesänä ei menty


Facebook täyttyy valokuvista suomalaisessa järvimaisemassa. Lomasuomi on kaikkialla niin ulkosuomalaisten blogeissa kuin somessakin. On purjehduskuvia, huvipuistokuvia ja niitä järvikuvia. Olen harvinaisen tietoinen siitä että Suomessa on ollut tavallista viileämpi kesä ja aurinkoiset päivät ovat monessa paikassa olleet säännön sijasta poikkeus.

Nekin suomalaiset, jotka ovat tunteneet meidän perheen jo vuosia kysyvät kuin tottumuksesta koska me lähdetään ja standardi kahvipöytäkeskustelu on huhtikuulta alkaen se milloin kukakin on Suomessa ja kuinka kauan. Minimi tuntuu olevan kaksi viikkoa. Maksimi jossakin kolmen kuukauden huitteilla. Ei siinä mitään, niin lähtivät meidän puolalaiset naapuritkin isää lukuunottamatta kesäkuussa Puolaan, palatakseen takaisin syyskuun ensimmäisellä viikolla. Niin lähtivät lähinaapurit Pakistaniin ja toiset Intiaan. Yhdet ystävät lähettivät lapset Bulgariaan ja jäivät itse tänne. Viimeisten somepäivitykset ovat viimeaikoina sisältäneet drinksuja ja vuorikiipeilyä. Ei tää siis ole mikään suomalaisten yksinoikeus palata Suomeen kesäksi.

Aika moni sanoo menevänsä koska on pakko mennä. Pakko on tässä kohdassa velvollisuus omia vanhempia, niitä lasten isovanhempia ja ystäviä kohtaan, niitä joiden luota on lähdetty pois. Olen itsekin törmännyt tähän ajatukseen siitä että koska me lähdettiin, on meidän tehtävä vierailla – ei toisinpäin. Siitäkin keskustelusta on tosin jo aika monta vuotta. 

Joku rohkenee sanoa että on hulluutta lähteä silloin kun kesä on täällä kauneimmillaan. Olen vähän samaa mieltä, sillä osavaltiossa jossa on talvet keskimäärin pimeää ja sateista, kylvetään kesät lämmössä ja auringossa. Olen naureskellen sanonut joskus ettei heinäkuun ja lokakuun välillä tarvitse katsoa sen kummemmin ikkunasta ulos kuin sääennustettakaan, onhan kesä ja aurinko ja lämmin. Kesällä on kuitenkin kai parasta käydä, silloin kun on kesämökin, kesälomat ja ne muutkin. Ihmisillä aikaa ja energiaa hymyillä ja nähdä ulkomaankummajaisia.

Ulkosuomalaisten blogeissa kirjoitetaan kesäsuomalaisista, niistä mukavista ja hymyilevistä. Kirjoitetaan lakritsijäätelöstä, rantasaunasta ja muumimaailmasta.

Monesti tunnelmasta tulee hivenen vaivaantunut – ehkä mä kuvittelen vaan – kun vastaan kysyjälle että me ei olla menossa Suomeen, taaskaan. Vielä hiljaisempaa tulee kun vastaan siihen seuraavaan kysymykseen; joo en ole ollut Suomessa kesällä viiteentoista vuoteen. Edellisen kerran olin Suomessa toukokuussa 2011. Siitäkin on jo jokunen tovi. Palvelu Stockmannilla oli erinomaista. Samoin ravintoloissa, ainakin noin keskimäärin. Helsinki tuntui pieneltä, sellaiselta ihanan kompaktilta ja ymmärsin vihdoinkin Pariisin-kummiani joka aina kehui Helsinkiä ihanan pieneksi ja helposti lähestyttäväksi. Oli kaunista ja keväistä, oli mukavaa nähdä ystäviä. Kävelin paljon. Ajettiin ratikalla ja ihmeteltiin Helsinkiä.



Kysymys on hiljaisena kysyjän huulilla: ”Miksi te ette käy Suomessa?” – Ja kuin anteeksipyytäen vastaan, ettei mulla ole oikeastaan perhettä siellä. Tai siis on Fredden perhe, Fredden ihana perhe, ja tietty ne ystävät, mutta ne silloin läheisimmät ystävät on nyt jo aika kaukana henkisestikin. Viimeisestä puhelusta on useampi vuosi, sähköpostista vielä kauemmin. Somessa hengaillaan, mutta valehtelisin jos väittäisin kaipaavani päivittäin tai edes kuukausittain. Pitäis kai olla aktiivisempi, mutta niitten elämä on siellä ja mun täällä. Välissä, jos ei valovuosia niin jokunen kilometri kuitenkin, siellä aamuyö ja täällä ilta. Tunne taitaa olla molemminpuoleinen. Monesti tunnen olevani läheisempi niitten ihmisten kanssa joitten kanssa tapasin ihan ensimmäistä kertaa viimeksi siellä käydessäni, niitten joiden kanssa on eletty elämän suuria vastoinkäymisiä, niitten joista osa on käynyt täälläkin. Niitten, joitten kanssa dialogi alunpitäenkin alkoi kirjoittamisena ja kirjoittaminen on luonnollinen tapa ylläpitää sitä dialogia edelleen, ehkä siksi se säilyy.



Suomi tuntuu kalliilta. Se tuntuu kaukaiselta ja hankalalta. Tättis ei tykkää lentää, ja jo ajatus naisesta yhdistettynä kymmenen tunnin aikaeroon on lannistava. Itse en ole kertaakaan selvinnyt suomenmatkasta sairastumatta ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä luontaantyötävämmältä se kymmenen tunnin aikaero ja tuntien istuminen lentokoneessa tuntuu. Se tuntuu siltä ettei se ole vaivan arvoista – valitettavasti.


Niin, että tänäKÄÄN kesänä me ei menty Suomeen. Me mennään mökille järvenrannalle täällä. Isä ja äiti, kolme lasta ja koira. Ekaa kertaa senkin. Syksyllä mennään taas rantsuun ja ehkä siinä välissä ostamaan viinejä ja hedelmiä vuorten takaiseen laaksoon. Viime kesän persikkahillot kun on levitetty letuille ja pannarille jo aikaa sitten. 




keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

hevosia ja napanuoria


On sellainen päivä kun pitäis. Pitäis paljon ja kaikenlaista, mutta ajatukset harhailee eikä oikeen mitään saa aikaiseksi. Tai siis, oonhan mä saanut pyykit laitettua ja kodin siivottua – Fredde tulee tänään kotiin ja sen kunniaksi siistin talon niin ettei sen tartte heti ruveta siivoomaan, vaikka siivoohan se kuitenkin. Kokosin puutarhapöydän ja vietiin Tättis ratsastusleirille. Töistä ei vaan tunnu tulevan yhtään mitään, koska ajatukset on siellä leirillä Tättiksen mukana.

Aamusta pakattiin viimeiset tavarat, ja laitettiin hyttyskorut kaulaan ja kumpaankin ranteeseen. Anelin siltä että se pesis hampaat ainakin kerran päivässä ja kävis suihkussa illalla. Ei tartte pestä tukkaa, mutta jos pahimmat pölyt ja hiet huuhtois pois. Päälle se puki ratsastushousut ja kengät - valmiiksi. Niin minäkin tein lapsena ratsastusleirille lähtiessä, enkä koskaan pessyt hampaita varmaan kertaakaan - ei pesseet ne muutkaan. Hössötin kun hössötytti, sanoin tättikselle että haluisin olla siellä leirillä salaa vakoilemassa että sillä on kaikki hyvin. 

Jonossa terveystarkastukseen.


Kivaahan sillä siellä on, sitä en epäile hetkeäkään. Äidin napanuora täällä vaan paukkuu, eikä sitä nyt ainakaan helpottanut se leirin terveydenhoitaja jolle annoin tättiksen lääkepussin. Se tyyppi joka kysyi et voisko sille ehkä antaa unilääkkeen päivällisaikaan kun se olis helpompaa? Joo, no ei oikein voi, kun sit se katsos nukahtaa... Seuraavaksi täti huokailee että onko niitä reseptilääkkeitä enemmänkin, olihan niitä. Rivien välistä kuulin ehdotuksen ettei niitä lääkkeitä ehkä tarvittais leirin aikana, se tuli muodossa; ”Onpa näitä monta, näitä reseptilääkkeitä... täähän on vaan kaksi yötä ja nää kun kaikki pitäis antaa ennen nukkumaanmenoa...” Kauheesti tuli nyt terveydenhoitajalle vastuuta.

Terveydenhoitajalta  terveystarkastukseen. Siellä ne istui tuoleilla rivissä kun mukava nuori leiriohjaaja mittasi lämmön, tarkasti ihon ja korvat ja nielun, ja kyllä ne perkas täidenkin varalta mikä sinällään ei haitannut mua. Jos ei oo meillä täitä, niin ei onneksi sit muillakaan. Haavanhoidosta puhuttiin jokaisen kanssa, kun se piti värkätä joka dokumenttiin ja paperinpuolikkaaseen ettei haavoihin voi laittaa antibioottivoiteita.

Ryhmäytymässä.


Terveystarkastuksesta se eteni antibioottivoidelappuineen omaan ryhmäänsä jota kerättiin niitylle. Hetken jo ajattelin että nainen pakittaa, kun se niin tiukasti tarttui mua vyötäisiltä ja kätki naamansa mun tissien väliin. Mutta ei, sinne se meni, esitteli itsensä ja istui mukaan leikkiin. Me käveltiin jannujen kanssa tallille katsomaan hevosia enne kuin hypättiin autoon ja ajettiin pölyistä hiekkatietä takaisin maantielle ja kotiin.


Kotona jannut on katsonut elokuvaa ja pelanneet. Mä olen juonut kahvia ihan liikaa ja sählännyt sitä kaikkea sekalaista. Fredde istuu lentokoneessa jossakin Nevadan ja Washingtonin välillä. Ulkona on ihan turkasen kuuma, mietin Tättistä siellä leirillä, äidin pieni talitintti. 


Omassa mielessä jätin sinne leirille tänään tällaisen.



sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

ollipollikin osaa ajaa!

Tällä viikolla kaksi poikaa oppi ajamaan pyörällä. On ne teknisesti siis pysyneet pystyssä kahdella pyörällä aiemminkin, mutta pyöräilyksi sitä ei ihan kai kuitenkaan ole voinut kutsua. Viiden päivän projekti oli harjoitella jokaisena päivänä ja lopputulemana eilen mentiin pyöräkauppaan ostamaan uusi menopeli Kentsulle, sellainen jossa on käsijarrut ja kuusi vaihdettakin. Ollipolli vaihtoi ensipyöränsä Tättiksen vanhaan ja me ajettiin neljästi korttelin ympäri koko perheenä. Ensipyörä talutettiin fanfaarien kera naapurin nelivuotiaalle. Mä laitoin ruksin kesälistan kohtaan ”oppii ajamaan pyörää”. Seuraavana sillä samalla listalla on uimataito niille kahdelle pojalle.



Tättis oppi ajamaan pyörää joskus kauan aikaa sitten. Se tais olla neljä tai ehkä viis, ja sen jälkeen se on rymynnyt Fredden kanssa metsäreiteillä rapa lentäen. Uimataidon tämä supernainen löysi viisiveenä floridanmatkalla, eikä sitä sen jälkeen ole saanut pois vedestä.

Kahden viikon päästä me lähdetään lomalle. Lomalle järven rannalle, taloon jossa on oma uimaranta ja laituri, paikkaan jossa meidän kamikatsehyppääjällä on loistavat edellytykset päästä hengestään jos se ei sitä ennen opi uimaan. Uimakoulu alkaa huomenna ja lapsen vanhemmat elää toivossa että se kahdessa viikossa oppis räpiköimään sen verran että pysyis pinnalla. Itsehän mies uskoo pyhästi osaavansa uida. Tämä pohjaton usko omiin taitoihin on johtanut siihen ettei musta ole opettamaan sitä, sillä jokainen harjoitus päättyy samaan kysymykseen; "no, nythän mä osaan jo uida ja voin mennä?"



Viime viikolla istuin uima-altaalla poikien kaverin isän kanssa. Kreikkalainen adonis pysytteli varjossa ja mä räpiköin lasten kanssa vedessä, mutta sen hetken kun siinä istuttiin vierekkäin ja vaihdettiin kuulumisia sanoi kreikkalainen uskovansa että meidän Ollipollista tulee tiedemies. Kreikkalainen on katsonut meidän poikia kaksi vuotta, ja se perusti ajatuksensa paitsi pojan huikeaan huomiokykyyn ja hyytävään sarkasmiin, niin myös siihen tapaan millä tämä nuorimies suhtautuu urheilulajeihin. Ei niin että jätkä ei ole missään lajissa oikeastaan kovin hyvä, ei, se ei ole kreikkalaisen urheilijan peruste vaan se kyky jolla tämä lapsi hahmottaa mahdollisen vaaran ja potentiaaliset loukkaantumismahdollisuudet niin lajissa kuin lajissa. Ollipolli kun ui kahden kellukkeen kanssa, sillä veteenhän voi hukkua. Se väistää jalkapallokentällä muita pelaajia ja palloa koska urpoahan olis ottaa napakat potkut sääriin muilta pelaajilta, ja totuushan on että pyöräillessäkin on täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä  kaatua.




Mutta perjantai-iltana sinetöitiin pyöräilytaito muutaman tunnin harjoittelulla, meidän aikuisten istuessa notskilla naapureitten kanssa. Nukkumaan mennessä kumpikin osasi lähteä itse liikkeelle, ajaa korttelin ympäri isosiskon ja naapurin lasten kanssa ja pysähtyä tarvittaessa. 


tiistai 18. heinäkuuta 2017

sarianna

Karvaiset työvarpaat Sariannalle! Sellaiset keski-ikäiset varpaat. 


Sarianna oli tuntenut mut omien sanojensa mukaan ”jo jonkin aikaa”, mä tutustuin Sariannaan huhtikuussa. Ensin tuli viesti, sitten toinen ja lopulta me tavattiin puolittaisen sattuman ansiosta kahvilassa. En ollut naista koskaan nähnyt ja silti tiesin siltä istumalta että siinä se nyt on – Sarianna. Ihanaa että tavattiin, mutta olis pitänyt tavata jo aikaa sitten! Yli vuosi meni ihan hukkaan, tai eihän se hukkaan mennyt, mutta nyt aika loppuu kesken. Sydämessä on yhtäaikaa onnea, iloa ja surua. 

Musta tuntuu että se tuntee meidän lapset ja mut, joskus paremmin kuin minä itse. Ainakin se ymmärtää puolesta sanasta ja tietää ihan aidosti ja syvältä mitä mä tarkoitan, kun sanon että pitää vahtia ettei se keskimmäinen katraasta hukuttaudu uskoessaan omiin uimataitoihinsa – siihen uimataitoon jota ei ole. Sarianna tietää minkälaista on kasvattaa lasta jolla ei ole sellaisia luojan asettamia rajoja, tietoisuutta siitä mitä voi ja mitä ei voi tehdä, lasta joka iloisesti nauraen luottaa itseensä, onhan se supersankari ja sillä supersankarin voimat.

Yhdeksänlapsisen perheen äiti – joo, on se sellainen, lestadiolainen – ihana, sydämellinen, herkkä ja pulppuileva. Rohkea, aito ja rehellinen. Ihan mahtava! Katsoo tiukasti silmiin ja kysyy suoraan, minähän vastaan. Minäkin kysyn ja saan vastuksen. Rehellisen, sydämellisen ja täyden. Tätä keskustelua olisin halunnut jatkaa vielä pitkään.

Paljon jäi puhumatta elämästä. Paljon jäi puhumatta vanhemmuudesta. Paljon jäi puhumatta avioliitosta ja parisuhteesta, ja paljon jäi puhumatta erityislapsen vanhemmuudesta.

Tänään olisin kertonut Sariannalle miten Tättis makasi olohuoneen lattialla tuskissaan. Ensin se tuli sisään ulkoa kyyneleet silmissä ja ilmoitti että pojat ei leiki oikein. Muistutin neitoa siitä että jannuilla on kaveri kylässä, ja ettei Tättiskään halua jannuja häiritsemään silloin kun sillä on ystäviä meillä. Rohkenin myös vihjailla neidin aavistuksenomaiseen tarpeeseen johtaa leikkiä ja kohdella muita leikissä mukana olijoita vähäin kuin nukkeja. Pettyneenä äidin typerään järkeilyyn, ja suoranaisiin loukkauksiin se asettui makaamaan Marttasen päälle itkien vuolaasti ja voihkien tuskiaan... ”Auts, auts, auts... sattuu, sattuu, sattuu ihan kamalasti!” Kun sen tyhmä äiti teki vaan töitä, se kuiskasi lopulta lattialta ettei sen jalat kanna koska niihin sattuu niin kamalasti; ”Voi rakas, mikä niihin jalkoihin niin sattuu?” – Se että David on meillä ja liukastuin eilen, ja ettei pojat tee niin kuin mä haluan, kuuluu koiran niskavilloihin suunattujen nyyhkytysten keskeltä. Mitä siihen voi äiti enää vastata, joskus hylätyksi tulemisen tunne on fyysistä kipua jaloissa. 


Sarianna on todiste siitä että ihmiseen voi tutustua pelkän tekstin kautta, lukemalla blogia. Niin Sarianna tutustui  muhun ja kutsuu meidän lapsia edelleenkin niitten nimillä; Tättis, Kentsu ja Ollipolli. Minäkin luen nykyään Sariannan kirjoituksia, niistä tulee hyvä mieli. 




torstai 13. heinäkuuta 2017

kesähömppää

Kevyttä kesähömppää väliin! Edelliset kaksi postausta on saanut suorastaan ennätykselliset lukijamäärät, kummallekin oli siis tarvetta. Kiitoksia jokaiselle lukijalle, ja erityiskiitos niille jotka avasivat sanaisen arkkunsa joko Facebookissa tai blogin kommenttilootaan. Mulla on tavoitteena kirjoittaa viisi blogipostausta viikossa; kaksi tänne, kaksi mun englanninkieliseen työblogiin ”The Life of a Real Estate Broker” ja yksi sen suomenkieliseen vastineeseen ”Asuntokauppaa Amerikassa”



Englanniksi kirjoittaminen on edelleen uutta, mutta johan se oli aikakin kaikkien näitten vuosien jälkeen. Taannoin kannustin yhtä uutta kirjoittajaa sanomalla, että paras tapa kehittyä kirjoittajana on kirjoittaa, ja huomaan taas kerran etten ollut ihan väärässä. Fredde toimii oikolukijana, sillä tulen itse auttamattoman sokeaksi omalle tekstilleni enkä huomaa sen enempää kirjoitusvirheitä kuin ajatuskatkoksiakaan, niitä lauseita joissa ei kertakaikkiaan ole päätä tai häntää. Aikaa työpöydän ääressä kuluu siis muuhunkin kuin sähköposteihin.



On siis vähintäänkin sopivaa törmätä haasteeseen omasta työpisteestä. Kysymys kuului: ”Missä kirjoitat?” – Täällähän minä. Kirjoitin ennen keittiössä, mutta muutin vastikään työpöytäni olohuoneeseen. Uusi paikka tuntuu kotoisalta. Kuulen lapset pihalla ja kahvinkeittimelle on edelleen kiitettävän lyhyt matka. Ikkunan takaa näkyy usein peuroja ja pupuja, toisinaan ilveksiä tai karhuja. Naapurin lapset tietää että lauman äiti tekee jotain tosi, tosi tärkeetä istuessaan siinä, olkkarin ikkunan edessä. Odotan aikaa, kun voin työpöydän äärestä katsoa lumoutuneena joulukuusta. Sen saman pöydän äärestä katson kun Fredde juttelee lauman kanssa niitten syödessä päivällistään ja mun kirjoittaessa – keittiöstä kuuluu kikatus.



Pöytä on ostettu Ikeasta. Sen alla on kaksi Ikean ikiaikaista yöpöytä-toimisto-hyllysysteemiä, joita on käytetty milloin missäkin. Yhdessä on tulostin, toisessa säilytyslaatikoissa vähän sitä sun tätä, Marimekon kortit on saatu rakkaalta ystävältä ja käytössä jatkuvasti. Jatkeena pöydälle on Bisleyn arkistokaappi ja sen sisällä kaikkea sekalaista. Tuolina on Crate & Barrel:stä ostettu tuoli, ergonomisesti ei varmasti kaikista parhain, mutta näyttää nätiltä. Pöydän alla, mun jaloissa tai vaihtoehtoisesti vieressä – lähellä – Martta, aina.




Tänä kesänä olen kirjoittanut satunnaisesti myös uimarannan laiturilla.