sunnuntai 10. joulukuuta 2017

elämä on täynnä yllätyksiä



Mun piti kirjoittaa meidän uudesta koulusta. Sit mun piti kirjoittaa yhdestä jos toisesta muustakin asiasta, mutta torstai muutti viikonlopun ja nyt kirjoitan pienessä pimeässä keittiössä katsoen kynttilän valossa aamunsarastusta viereisen vajan paanukaton vaihtelevissa väreissä. Taivas on vaaleanpunainen ja ikivihreät männyt muuttuvat vähitellen valon lisääntyessä mustista syvään tummanvihreään. Ne muut asiat tuntuvat kaukaisilta. Muut on vielä unessa, paitsi Martta. Martta joka pyörii jaloissa ja kerjää rapsutuksia. Tättis nukkuu olohuoneen ulosvedettävässä. Fredde ja Ollipolli ovat vallaneet makkarin pienen sängyn, ja minä jaoin yöni alkovissa Kentsun kainalossa.



Arki on kaukana, yhä korjaamolla nököttävä Volvo, täysi kalenteri ja ne uuteen kouluun littyvät jutut. Ulkona tuoksuu meri ja aurinko lämmitti iltapäivällä niin että takin saattoi huoletta hylätä naulakkoon. Lasten leikkiessä hiekassa me Fredden kanssa käveltiin ja seurattiin kymmeniä ja taas kymmeniä lainelautailijoita. Vastaantulijat nauroivat meidän ympärillä pyörivälle Martalle joka kantoi kokonaista halkoa mukanaan.



Jouluun on kaksi viikkoa, koulua jäljellä viisi päivää.

Niin se Volvo. Se on ollut korjaamolla marraskuun alkupäivistä. Sen jälkeen kun bensa-asemalla nuorimies arvioi autonsa koon sen verran väärin että nappasi mun autosta takakulman mukaansa. Mä olen ajellut Fredden autolla ja Fredde on ajellut erilaisilla vuokra-autoilla. Nyt autoparka on viimeinkin valmis, mutta Volvo vihelsi pelin poikki ja sanoi ettei autoa voi palauttaa asiakkaalle ennen kuin he ovat todenneet sen oikein korjatuksi ja turvalliseksi. Niinpä auto vietiin lavetilla maahantuojalle viimeviikolla. Korjauskulut ovat ylittäneet $20.000. Autoon on vaihdettu ainakin kaikki renkaat, vanne, takapuskuri, takaovi, takaluukku, takavalot, takapilari... kun katson tätä listaa mietin sitä nuortamiestä joka päätään raapien katsoi aiheuttamaansa vahinkoa ja totesi toivorikkaasti että eihän se onneksi pahalta näytä. No, siitä saattoi olla montaa mieltä.



Uusi koulu on tehnyt vaikutuksen. Tai, siis ei se rakennus, mutta ne ihmiset. Tapa jolla uutta koulua lähestytään, enemmän kuin vain uutena kouluna. Opetuksen painotus, on ympäristötietoisuudessa ja kestävässä kehityksessä ja kouluun saadaan jo olemassa olevan takana kasvavan metsän ja sen polkujen lisäksi oma kasvimaa, kierrätysjärjestelmä ja paljon muuta. Amerikkalaiseen tapaan koulua rakennetaan yhdessä yhteisön kanssa. Tättis hyppää perjantaina autoon täpinöissää kertoen että viidesluokkalaiset  on koko uuden koulun johtajia, onhan ne ne vanhimmat oppilaat ja vastaavat siten pienemmistään. Ollipolli on vaikuttunut hissistä ja Kentsu haluaa käydä lukemassa ääneen pikkuoppilaille. Äitinä mä olen aika vaikuttunut siitä että tavoite on että uuden koulun tarjoama kouluruoka poikkeaa siitä mitä koulupiirin muissa kouluissa tarjoillaan.




Kohta syödään aamiaista. Sen jälkeen lähdetään rannalle etsimään aarteita. Laskuveden jälkeensäjättämiä meduusoja, taskurapuja ja meritähtiä. Iltapäivällä kävellään keskustaan karkkikauppaan. Tättis halunnee mennä karuselliin ja illan hämärtyessä kävellään läheiseen pubiin päivälliselle. Arkeen palataan vasta huomenna. 


tiistai 5. joulukuuta 2017

jouluidylli lehden sivuilta



Kotona perheen lapset askartelevat yhdessä joulukoristeita valtavan ruokapöydän ääressä. Marmoroiduista lasipalloista tulee jokaisesta omanlaisensa ja kaikista yhtä kauniita. Pallot annetaan joululahjoiksi opettajille ja oman koulun tärkeille ihmisille. (askarteluohje sivulla 85) Perheen äidin mielestä on ollut tärkeää muistaa lasten kanssa työskenteleviä ihmisiä aina jouluisin, ja mieluiten jollakin ihan itse tehdyllä, persoonallisella lahjalla. Äiti muistaa senkin vuoden kun keitti itse kolmisenkymmentä pussillista vaniljaisia vaahtokarkkeja.

Avarassa valkoisessa keittiössä soivat joululaulut ja taustalla kuuluu lasten puheensorina. Perheen isä tekee sunnuntaisia puhdetöitään, kiinnittää äidille uutta pyyhetelinettä keittiösaarekkeeseen helpottamaan keittiöaskareita. Äiti leipoo ensimmäisen adventin kunniaksi korvapuusteja. Pulla on ulkosuomalaisessakin perheessä lasten herkkua.



On sunnuntai-iltapäivä, ensimmäinen adventti ja joulukuun alku. Hetken aikaa elämä on kuin suoraan aikakausilehden joulujutun sivuilta. Nämä ovat niitä hetkiä jotka laitetaan someen, kaikille näytille. Näissä hetkissä ei ole kyyneleitä tai riitaa. Kaikki on hyvin ja elämä pelkästään kaunista, onnellista ja jouluista. Näistä hetkistä pitää pitää kiinni. Niitäkin on, ihan jokaisella, ihan varmasti, jos ne huomaa.

Idyllillä on myös toinen puoli. Ollipollilla on migreeni. Se on maannut sohvalla pahoinvoivana monta tuntia, mutta jaksaa kuitenkin vääntäytyä tekemään omalle opettajalleen yhden joulupallon. Kentsu olisi mieluummin pelannut atomiinuksena tietokonepeliään mutta pienen pakon jälkeen toteaa kuitenkin että maalin levittäminen lasipallon sisään on aika kivaa, päättää tehdä toisenkin.  Tuntia myöhemmin keittiö on sivelty maalilla ja kimalteella, mutta pullantuoksu tekee siivoamisesta lähestyttävämpää. Askartelijat ovat kadonneet taivaan tuuliin.




Alkuperäinen idea oli koristella pallot lasiliimalla ja kimalteella. Aika nopeasti tultiin kuitenkin siihen lopputulokseen ettei kimalle liimautunut ja sitä oli enemmän mun naamassa ja meidän pöydällä kuin palloissa, eikä yksikään lapsista osannut tehdä tätä ilman vanhemman valtavaa panostusta, siis niin valtavaa että lapsen tehtäväksi jäi valita väri ja katsoa vierestä kun mutsi sotkee. Päivän pelastus oli mun joskus vuosia sitten seurakunnan äitikerhossa tekemä joulukoriste. Niihin samoihin lasipalloihin nkaadettiin sisään pieni määrä akryylivärejä ja pyöriteltiin palloa kunnes se oli kauttaaltaan maalattu. Loistava askartelu lasten kanssa tehtäväksi. Suurin osa maalista on pallon sisällä, eikä tahmaisten käsien kautta seinissä ja huonekaluissa. Lopputuloskin on kaunis. 


lauantai 2. joulukuuta 2017

kohtaamisia viikon varrelta

Washingtonin osavaltio taikataikinasta

Perjantaina vuodatin kyyneleitä koulun toimistossa ojentaessani koulusihteerille sen paperin jossa sanottiin että siirrymme syksyllä siihen uuteen kouluun. Sihteerilläkin tais olla roska silmässä, onhan meidän perhe kuitenkin ollut osa koulua keväällä viisi vuotta. Olen iltapäivän vapaaehtoisena Tättiksen luokassa. Joskus opetan matematiikkaa, tai siis annan tukiopetusta. Muutama viikko sitten otin kahdeksan lasta kerrallaan maalaamaan meidän osavaltion karttaan maantieteellisiä alueita, ylänköjä, alankoja ja vuoristoa. Luokkahuoneessa on ihanaa työskennellä lasten kanssa. Tällä viikolla vietän kaksi tuntia leikaten kahden ystävän kanssa paperia oikeaan kokoon. Samalla puhutaan politiikasta, elämästä ja lapsista, mietitään koska ehdittäis yhdelle lähipubiin.

Istun suomalaisten naisten kanssa aamukahvilla. Kuuntelen, puhun ja osallistun. Kuuntelen ja mietin että monet on ekspatteja, käymässä. Koti on kuitenkin Suomessa. Yritän muistaa, ja muistankin minkälaista se oli silloin joskus, silloin kun oltiin ihan alussa. Kerron miten yksinäistä oli ihan ensimmäisenä päivänä ja muut nyökkäävät. Mun koti on ollut täällä jo kauan. Kiitokseksi saatu rasiallinen Fazerin suklaata ilahduttaa, mutta muuten taidan olla aika jenkki. En koe itseäni suomalaiseksi, mietin olenko koskaan kokenut. Naiset on ihania.

Nauran kollegani kiitospäiväaterialle. Mies on kasvissyöjä ja me sovitaan että on parempi olla keskustelematta siitä että musta on moraalisesti ihan jees syödä kuolleita eläimiä. Mies on mulle tärkeä osa työyhteisöä, sen kanssa on mukavaa pallotella ajatuksia. Maksan kahvit ja lainaan yhtä powerpoint esitystä, muokatakseni siitä paremmin itselleni sopivan. Lähetän miehen tyttärelle Tättiksen vanhan Elsa-puvun. Miehellä on kaksi ihanaa lasta ja aviomies. Me puhutaan usein lapsista ja perhe-elämästä. Myöhemmin saan tekstarin jossa kolmevuotias leyhyttelee sinisessä unelmassaan.

Keskiviikkona tapaan lounaalla ystävän. Keski-ikäisen naimattoman naisen, joka tekee töitä lainaneuvojana. Nainen on oman uskonsa takia naimaton. Tapailee kyllä satunnaisesti puolisokandidaatteja, mutta yleensä homma tyssää siihen ettei seurustelun aikana  voi naisen mielestä mennä kädestäpitelyä pidemmälle. Harva mies on siihen valmis, etenkään päälle nelikymppisenä. Me puhutaan joulusuunnitelmista. Me puhutaan asiakkaista ja työstä. Hän kyselee Tättiksen kuulumisia, peruutinhan edellisen tapaamisen koska Tättiksen elämässä oli draamaa.  

Juttelen asiakkaitteni kanssa, nuoripari Montanasta. Tai... jos nyt ihan tarkkoja ollaan on mies kuitenkin mamu Kolumbiasta. Nuoret aikuiset etsivät ensimmäistä kotiaan. Budjetti on pieni, mutta ajatukset oivallisia. Etsitään kohdetta sieltä missä asuminen on vielä kohtuullisen hintaista. Kumpikin on korkeasti koulutettu ammattilainen ja pariskunnan ainoa "vamma" on ikä ja sen mukanaan tuoma taloudellinen rajallisuus. 

Haen meidän lapset jumpasta. Jumppaa vetää poikien hyvän ystävän äiti. Muslimi. Kerran jannut tuli kotiin ja oli ihan tohkeissaan, siellä hijabin – huivin - alla olikin ollut pitkät hiukset. Mua nauratti, niin nauratti poikien ystävän äitiäkin. Ei kuulemma ole ensimmäinen kerta kun sen lasten kaverit tuijottaa hämmentyneinä hijabin pudotessa kotona lattialle. Tättis rakastaa zumbatuntiaan, niin moni muukin. Farahin koreografiat on ihan mahtavia ja tekee mieli liittyä mukaan tanssimaan.

Hyppään Fredden autoon kun lähden hakemaan lapsia. Teen risteyksessä uukkarin ja avaan samalla oman ikkunani. Naapurin mies haluaa vaihtaa nopeat kuulumiset. Hän on taas muutaman viikon täällä, ennen kuin palaa takaisin itärannikolle. Perhe on Pakistanista, mutta toisin kuin valtaosa pakistanilaisista perhe ei ole muslimiperhe. Me puhutaan miehen kanssa koulujuttuja ja asuntoasioita. Mies haluaa ostaa sijoitusasunnon ja me ollaan etsitty sopivaa jo jonkin aikaa.

Kotiäiti
Ekspatti
Homo
Uskovainen
Köyhä
Muslimi
Pakistanilainen


Arjessani en lokeroi ihmisiä yhtään mihinkään, olenhan itsekin uskovainen, valkoinen, keski-ikäinen mamu. Moni kuitenkin lokeroi. 

Lasten koristelema.

torstai 30. marraskuuta 2017

kirje uudelta rehtorilta

Siinä se on, harjakorkeudessaan.

Meidän uusi koulu, se uusi koulu siellä meidän kotikadun päässä, on noussut harjakorkeuteensa. Vähän matkan päässä rakennetaan uutta yläkoulua ja sekin valmistuu juuri parahiksi, silloin kun Tättis siirtyy yläkouluun. Meidän lapset pääsee uuteen ja hienoon, uuteen ja odotettuun. Uusia kouluja on odotettu vuosia, niistä on äänestetty ja äänestykset hävitty kirvelevän monta kertaa, mutta nyt, nyt ne vihdoinkin saadaan.

Me ollaan tiedetty jo siitä aamusta kun koulurakennuspäätös oli vaaleissa viimeinkin mennyt läpi, että meidän lapset menee uusiin kouluihin, monen muun kohdalla tuleva syksyn koulunaloituspaikka varmistui vasta viime viikolla. Olettaisin että valtaosin ollaan ainakin kohtuullisen tyytyväisiä, mutta toki on niitäkin joita koulurajojen uudelleen vetäminen kohteli kaltoin. Yksi niistä on ollut Tättis.

Tunnen myötätuntoa niiden kohdalla jotka asuvat tuossa pienessä vihreässä pläntissä.
Meidän koulun alue on se likaisenkeltainen oikealla laidalla. Vanha koulu on sininen alue. 


Siis mitä. Justhan mä sanoin että tätä on odotettu. Niin sanoin niin, mutta Tättis. Tättis ei ole odottanut. Tättis on tavallaan tiennyt ja samalla päättänyt olla menemättä. Osin syy on meidän vanhempien. Päätettiinhän mekin alunperin ettei Tättis siirry uuteen kouluun, että pojat menee ja Tättis jää vanhaan. Puhuin siitä rehtorinkin kanssa keväällä ja sain lupauksen ettei sen tartte mennä. Niinpä se on saanut möllöttää siinä ajatusmaailmassa ettei uusi koulu liikauta sen maailmaa mitenkään.

Syksyn ja kesän aikana me ollaan seurattu koulurajojen vetämistä, uuden koulun kasvua – siis ihan fyysistä kasvua – ja oman lapsen koulunkäyntiä. Lopulta me vanhemmat tultiin johtopäätökseen ettei uusi ympäristö ehkä sittenkään olis ihan huono vaihtari. Vanha koulu muuttuu uusien oppilaitten myötä ja moni opettajistakin siirtynee tähän uuteen ja kauniiseen, vastavalmistuvaan opinahjoon. Ja sitten on ollut sekin ajatus että vois olla hyväkin harjoitella uutta koulua vuosi, ennen kuin joutuu siirtymään uuteen kouluun ja vielä aineopettaja vetoiseen systeemiin jossa jokainen oppitunti on eriluokassa yläkoulussa. Ehkä se iso muutos vois tuntua pienemmältä jos sitä pääsee harjoittelemaan. 

Tapasin uuden koulun tulevan rehtorin ensimmäistä kertaa kesäkuussa, olin vaikuttunut. Reksillä oli mukanaan 3- ja 5-vuotiaat lapset, aviopuoliso ja lasten isovanhemmat uuden koulun peruskiven muuraustilaisuudessa. Reksi puhui siitä miten opetussuunnitelmaa muokataan niin että osa oppimisesta tapahtuu ulkona, hyödyntäen koulua ympäröivää metsää, maastoa ja kasvillisuutta. 

Uusi rehtori, sen lapset ja vanhemmat.


Tänä syksynä me ollaan vanhempina työstetty asiaa. Yhdessä lasten kanssa ja keskenämme. Lopulta pojatkin valjastettiin mukaan lobbaamaan siskoa uuteen kouluun. Siihen uuteen kouluun joka on ihan vieressä, niin vieressä että meidän etuovelta voi seurata lasten koko koulumatkan. Koulumatkan johon ei liity yhtään kadunylitystä.

Mutta Tättis on pysynyt kannassaan; ei, en mene.

- Olisit samassa koulussa poikien kanssa?
- Ei me leikitä koulussa kuitenkaan.
- Suuri osa sun koulutovereista muuttaa uuteen kouluun?
- Kukaan mun kavereista ei muuta.
- Voisit kävellä kouluun.
- En halua.
- Uusi koulu olis hyvää harjoitusta uutta yläkoulua varten.
- Hmmm... en halua harjoitella.
- Erityisope tuntee uuden erityisopen ja on sitä mieltä että sun pitäis ainakin harkita siirtymistä.
- En halua. En harkitse. En, en en... EN.

Kunnes lapsi takkinsa käänsi. Ai miten? No, uuden koulun uusi rehtori laittoi perheille sähköpostia. Kertoi itsestään ja koulusta. Järjesti uuden koulun nimeämiskilpailun ja listasi tukun tilaisuuksia tutustua uuteen kouluun ja sen opettajiin alkaen ensi maanantaista. Lapsi lukee sähköpostia. Lapsi on hiljaa. Lopulta lapsi sanoo harkitsevansa uuteen kouluun menemistä.

Seuraavana päivänä lapsi on päättänyt mennä uuteen kouluun.




sunnuntai 26. marraskuuta 2017

tervetuloa takaisin joulu!



On sunnuntaiaamu. Tättis nukkuu – viimeinkin. Se on nukkunut taas huonosti viikkoja, herännyt kauan ennen auringon nousua ja lukenut sängyssä puolilleöin. Sen patja on ollut parkissa lattialla meidän sängyn vieressä. Tänään se nukkuu, miten tervetullutta meille kaikille. Keittössä kaksi jannua istuu keittiönsaarekkeen päällä ja rakentaa Tontun tuomaa legoa. Hymyilen niitten jutuille samalla kun luen päivän uutisia ja katselen meidän ihanaa joulukuusta sillä Kiitospäivän jälkeen alkaa joulu. Rakkaat joulukoristeen kaivetaan taas esiin autotallin uumenista ja asetellaan taas kerran tutuille paikoilleen. Asettelen joulukylän talot ja puut pumpuliselle lumelle ja annan lasten laittaa ihmiset kylään. Kuusen koristelee ensin lapset, myöhemmin siirrän rumimmat koristeet takapuolelle ja koristelen sen minne pienet kädet eivät vielä yletä. Kuusessa on muistoja, lasten tekemiä koristeita vuosien varrelta.



Tättis kirjoittaa pitkiä kirjeitä joulupukille. Minä vastaan joulupukin koukeroisella käsialalla ryppyiselle paperille. Joulupukista on tullut leikki. Tonttuperinnettäkin jatketaan koska sitä on kiva jatkaa, sillä se tuntuu kaikista hyvältä ja tärkeältä. Olen onnellinen että ne haluaa, en vielä ole valmis päästämään tästä irti, en tiedä olenko koskaan. 



Viimeiset kolme päivää meillä on vietetty juhlaa. Torstaina keitettiin, paistettiin ja syötiin. Tättis taitava, silppusi yrtit, lohkoi sipulit ja omenat. Teki taikinan persikkapiirakalle ja touhusi mun kanssa keittiössä monta tuntia ennen kuin kyllästyi. 



Perjantaina maailma rynni kauppojen alennusmyynnissä, mekin rynnittiin vähän muttei ostettu oikestaan yhtään mitään. Kunhan käytiin ihailemassa joulukoristeita. Neljä päivää on tuntunut pitkältä ajalta, onhan niihin mahtunut niin paljon, ystäviä ja yhdessäoloa perheen kanssa.




Sydän on täynnä, niin täynnä että se vähän pakahtuu. Se pakahtuu siitä kaikesta mitä meille on suotu, kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Siitä että ollaan taas tässä, joulunajassa, lapset on taas vähän vanhempia, niitten kanssa on taas vähän kivempaa.  Tänään saan vielä olla tässä. Lähteä elokuviin lauman kanssa. Juoda ylimääräisen kupin kahvia. Huomenna on vasta huomenna.


maanantai 20. marraskuuta 2017

ostoskärrykaaoksessa



Ulkona sataa kaatamalla, niin kaatamalla että koulun läheltä on vettynyt maa antanut taas kerran periksi ja kaksi isoa kuusta on kaatunut tien poikki katkoessaan mennessään sähkölinjat. Koulussa ei ole sähköä, mutta hyvin noi pärjää täällä ilmankin, vanhanaikaisin menetelmin ja hätävalaistuksella. Ainakin niin kauan kuin ei ole kylmää. Päivä on ollut niin hämärä etteivät pihaan viikonloppuna viritetyt jouluvalot ole sammuneet koko päivänä, sillä hämäräkytkimen mukaan päivä ei koskaan tullutkaan.

Maljakossa tuoksuvat leikkokukkien sekaan ujutetut katajanoksat suorastaan maagisesti ja varpaita lämmittää pöydän alla torkkuva Martta.



Me ollaan Martan kanssa oltu liikkeellä kaikkien muiden kanssa. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua kun ruokakaupat pullistelevat saumoistaan ja parkkiksilla käydään raadollista taistelua vapautuvista parkkipaikoista. On kuitenkin vasta maanantai ja puolipäivä, kiitospäivä on torstaina. Ladon kärryihin yhdessä muitten kanssa kanalientä ja makkarataikinaa. Vihannesosasttolla käydään kisaa yrteistä, karpaloista, omenista ja sienistä. Henkilökunta täyttää hyllyjä hätäpäissään samalla kun kaikki hupenee. Kaksi appelsiinia, villisienisekoitus, pussillinen porkkanoita... Voitaikinat ja leikkokukat päätän hakea kotikaupasta. Koiran rauhallisuus kaikessa hälinässä herättää muitten asiakkaitten huomion ja useampi kommentoi sitä mulle kysyen miten ihmeessä se voi pysyä kaikessa hälinässä niin rauhallisena. Vastaan kaikille että se on vähän niin kuin sen ammatti, olla rauhallinen silloin kun kukaan muu ei enää ole.

Aamun se on kuitenkin torkkunut kahvilan pöydän alla kun kahvittelin ja neuloin suomalaisten naisten käsityötapaamisessa. Aloittelin seuraavaa sukkaparia, jutustelin naisten kanssa ja lähdin myöhemmin kuin olin ajatellut. Ilman näitä viikoittaisia käsityötapaamisia en varmaan sais koskaan mitään neulottua valmiiksi.



Ruokakaupasta ajettiin silmälääkäriin. Silmälääkärissä Martta istui hämärässä huoneessa mun tuolin vieressä. Se vaikutti vähän hämmentyneeltä, mutta pysyi siinä missä pitikin. Mä olen käynyt Vanessalla siitä saakka kun muutettiin tänne meidän mäelle ja sillä on täysi työ hillitä itseään ettei halailis koiraa. Se tietää että Martta on Tättiksen avustaja, mutta on ilahtunut kun saa karvakuonon vastaanotolle. Silmät on ennallaan, ikänäköä, ei muuta. Samoilla laseilla voi jatkaa ainakin toistaiseksi.



Kotikaupassa törmään jatkuvasti tuttaviin ja mun pysähtyessä Martta istahtaa kärryjen viereen odottamaan että pääsen loppuun jaaritteluissa. Lopulta me ollaan kuitenkin matkalla takaisin kotiin. Auto täynnä ruokaa ja muuta kiitospäivään liittyvää. Laumalla on huomenna vielä kokonainen koulupäivä, keskiviikkona vain puolikas.


Voi miten odotankaan torstain juhlaa!





lauantai 18. marraskuuta 2017

ei sitä vielä kai varsinaisesti kiusata



Palaan aina säännöllisesti siihen hetkeen kun istuin vertaistukiryhmässä Tättiksen diagnoosin jälkeen. Olen kirjoittanut siitä ennenkin, ja kirjoitan siitä taas koska itseäni vastapäätä istuneen äidin sanat ovat niin syvästi porautuneet jonnekin muistikuviin. Muistan omat ajatukseni siitä ettei minun lapseni koskaan, ja samalla kuin varkain peläten että ehkä sitten kuitenkin. Nainen puhui lapsensa isästä rumasti, niin kuin joskus niistä entisistä puhutaan ja lopulta totesi tyttärensä olevan ihan samanlainen. Meillä se lapsi taitaa muistuttaa enemmän kuitenkin äitiään. Seuraavassa lauseessa kuulin miten lapsen isäpuoli koppaisee teini-ikäisen tytön olkapäälleen, kantaa sen olalla bussipysäkille ja vahtii ettei se karkaa koulubussista. Niin, palaan tähän hetkeen kun katson omaa tytärtäni. Teini-ikää lähestyvää nuorta naista, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän sitä lasta josta nainen puhui.

Keskiviikkona koulusta tuli kotiin itkevä lapsi. Torstaina koulusta tuli kotiin hysteerinen, itkevä lapsi joka ensin itki, sitten itki ja hengitteli paperipussiin ja lopulta otti ahdistuslääkkeen. Perjantaina ei ollut koulua. Maanantaina se löi heti aamusta jarrut kiinni ja ilmoitti ettei tosiaankaan lähde enää koskaan kouluun. Asiaa selviteltiin sanoin, kuvin ja kirjoittamalla. Laitoin kouluun pitkän sähköpostin ja sen lopussa ilmoitin lapsen olevan kotona toistaiseksi. Pyysin pikaista tiimipalaveria.



Lapsi oli kotona maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Keskiviikkona se keskustelu käytiin uudestaan ennen koulua. Lapsi jäi kotiin. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan että vanhempi päättää meneekö lapsi kouluun vai jääkö kotiin. Enää en ole ihan varma. Olishan sen voinut kantaa, mutta tuskin sitä oltais vammoitta saatu kouluun saakka jos se olis ensin pitänyt kantaa autoon, köyttää kiinni ja lopulta kantaa taas autosta kouluun. Entä jos se karkaa? Kuinka paljon pitää pakottaa? Missä kohdassa pakottamisestakin tulee jo väkivallan muoto? Siitä ettei lapsen hätää kuunnella. Lapsi oli siis kotona. Ei lomalla, mutta ehkä hermolomalla. Aikaa käytettiin asioitten selvittelemiseen, ajatusten vaihtoon koulun kanssa ja tapaamiseen psykologin kanssa. Kyynelistä olis varmasti saanut kylpyammeen täyteen. Tarvittiin syliä ja läsnäoloa. Tilasin kirjoja ja puhuin niin koulun, Fredden kuin terapeutinkin kanssa.



Torstaina meillä oli palaveri koululla. Oppilaanohjaaja, erityisopettaja ja luokanopettaja. Tättis ja minä. Erityisopettaja avaa palaverin ja sanoo että Tättis on tärkeä, ja että he ovat kaikki olleet huolissaan kun Tättis ei halua tulla kouluun. Puhutaan siitä miten tärkeää koulunkäynti on ja erityisopettaja sanoo että heille on kaikista tärkeintä että koulusta saadaan sellainen paikka johon Tättis haluaa tulla. Välitunneilla ei ole pakko käydä jos se tuntuu mahdottomalta. Välitunnilla voi olla kirjastossa tai vaikka mukana opettamassa Kindereitä. Tättis lämpenee ajatukselle. Erityisopettaja muistuttaa että välitunneillakin pitää lopulta taas käydä, mutta Tättis saa määrittää tahdin. Tättis palaa kouluun torstaina ja torstai-iltapäivänä meillä on taas paljon kyyneleitä ja ahdistusta, mutta perjantainakin mennään taas kouluun. Olen helpottunut.




Kun lapsi tulee kotiin koulusta ja sanoo ettei kukaan puhu hänelle. Että hänelle nauretaan ja ettei paras kaverikaan usko enää hänen sanojaan, on se vanhemmalle aika tiukka paikka. Taistelen sitä vastaan kun ajatuksissani palaan omiin kouluvuosiini, muistan miten minua pidettiin outona, suljettiin ulkopuolelle ja käyttäydyttiin niin kuin mua ei oliskaan, paitsi jos siitä sai naurut. Yritän palata takaisin, muistaa ettei nyt olla mun lapsuudessa, ja samalla tarjota empatiaa ja tukea. Mut jätettiin yksin. Käskettiin pitää puolensa ja pärjätä. En pärjännyt. Olin koulukiusattu. 

Osa minusta ymmärtää niitä muita lapsia. Tietää ettei Tättis ole kaikista helpoin ystävä. Mustavalkoinen ja jyrkkä. Empatiaan kykenemätön ja monesti itsekäs. Kyllä mä sen tiedän että se on outo, ymmärrän aikuisena ettei muut yhdeksänvuotiaat ymmärrä ja samalla haaveilen että maailma olis pehmeämpi. Halaan. Pidän sylissä ja kuuntelen. Tilaan monta kirjaa tyttöjen välisestä ystävyydestä. Vannotan lukemaan ne. Kerron omasta taustastani ja lupaan kulkea mukana sen sijaan että jättäisin yksin. Me selvitään tästä. Me opitaan yhdessä miten tää hoituu. Vakuutan Tättikselle että sosiaalista kanssakäymistä voi opetella ihan samalla tavalla kuin matematiikkaa. Muistutan että monelle muulle matematiikka on huomattavan paljon vaikeampaa kuin Tättikselle. 

Keskusteluissa selviää ettei tilanne ole niin vakava kuin alkuun näytti. On enemmänkin kyse tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen vaativista nyansseista. Siitä ettei ketään voi omistaa ja että meillä jokaisella on se oma tahto ja kaikkien mielestä oma idea tuppaa olemaan se paras. Ollaan kuitenkin tilanteessa jossa lapsi tarvitsee tukea sosiaalisiin taitoihin ettei siitä tule ihan oikeasti se jolle kaikki kääntää selkänsä ja joka suljetaan tylysti ryhmän ulkopuolelle. Täytyy kirjaimellisesti opetella olemaan parempi ystävä. 



Autistilla on vaikeuksia ymmärtää sosiaalista kanssakäymistä ja ennenkaikkea sen miljoonia vivahteita. Autistiset tytöt ovat noin keskimäärin parempia kopioimaan tovereittensa käyttäytymismalleja ja siten kätkemään autistiset piirteensä, siksi poikien autismi on usein näkyvämpää ja tytöt ovat usein lähinnä vähän omalaatuisia.

Kyllähän meille silloin jo aikanaan sanottiin että sosiaalisten taitojen kanssa tulee vaikeuksia kun lähestytään teini-ikää, että ne sosiaalisen kanssakäymisen nyanssit ovat vaikeita, ja että etenkin tyttöjen maailma on niin monimutkainen että väistämättä tullaan taas tilanteeseen jossa kaikki se terapia, kaikki opitut käyttäytymismallit ja kaikki se panostus ei vaan yksinkertaisesti enää riitä. Lapsi joka koulutettiin tuntikausien terapialla osaamaan sosiaalista kanssakäymistä ei enää pärjäisikään ympäristössä joka vaatii sen että ymmärtää valtavan määrän nyansseja kommunikaatiossa. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa sitä vähemmän mustavalkoinen on kommunikaation maailma ja mustavalkoisen mielen on hankalaa nähdä kaikkia niitä harmaan sävyjä.

Edit: Kirjoitus on julkaistu Tättiksen luvalla. 








maanantai 13. marraskuuta 2017

viikonloppuvapaa



Se kolmipäiväinen viikonloppu teki kaikille oikeesti aika hyvää. Perjantaihan ei ollut mikään oikea vapaapäivä, ellet ole koululainen, posteljooni tai pankkivirkailija. Muualla paiskittiin töitä ihan normaalisti, paitsi allekirjoittanut joka tyhjensi kalenterinsa, laittoi aamupalaksi pannaria ja katsoi lastensa kanssa elokuvia sen sijaan että olisi kauheesti uurastanut. Illalla syötiin perinteistä perjantaipizzaa ja Fredde varasi meille hotellin lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi.



Aamulla me hypättiin autoon koiran ja pienen laukun kanssa, kohteena vuorten takaiset viinitilat. Ensin toki tarkastettiin vielä kerran säätiedotus sillä lumimyräkällä vuorten ylitse kulkeva moottoritie suljetaan. Huipulla oli sen verran lunta että hiihtokeskus oli auki, ei kai täydellä teholla, mutta auki kuitenkin päätellen siitä että parkkiksilla oli autoja ja hissit pelitti. Märkää lunta sateli muutaman mailin jättäen tien märäksi, mutta sekin vähä vaihtui pian vedeksi ja huipun lumipeite vaihtui muutamaksi läikäksi siellä täällä. Seuraavallakin passilla oli lumiläikkiä, laaksossa joen rannalla ei lumesta jälkeäkään ja lopulta aurinkokin pilkahti pilvenraosta.



Perillä – niin, me oltiin matkalla ostamaan ihan tiettyä Chardonnayta – Martta ja lapset jäi ulos leikkimään viinikoiran kanssa kun me halattiin viinintekijää ja saatiin lasit käteen. Välillä ne pyörähti sekalaisessa järjestyksessä sisällä hakemassa lisää kultakaloja, mutta pääsääntöisesti Martta, Bud ja lauma pysyi ulkona, jossakin viiniköynnösten välissä. Lasiseinän takana puristettiin viiniä rypäleistä, oli uuden Cabernetin päivä. Kertaalleen nousin tuoliltani ja kävin häätämässä Martan takaisin ulos valtavien terästynnyreitten alta. Viinihuoneen toisella laidalla istui perhe, vauva kaukalossa ja me Fredden kanssa muisteltiin miten joskus kauan sitten meilläkin oli peesissä ensin yksi kaukalo ja myöhemmin kaksi kaukaloa taaperon kanssa. Ajat on muuttuneet ja sen huomasi jopa tilan omistaja kommentoidessaan meille että enää niitten perässä ei tarvitse juosta vahtimassa – ei tarvitse ei. Näitten vuosien aikana viinikoira Budin parta on harmaantunut ja Neilin rinnalle on tullut Char, poikamiehestä on kasvanut entinen poikamies.




Reilun vuorokauden irtiotto latasi akkuja ihan ajatusten mukaisesti, huomattavasti paremmin kuin viikonloppu tutusti pyykäten ja asioita hoidellen. Sunnuntaiaamuna me lonnittiin aikamme hotellin aamiaisella Fredden katsoessa Formulaa huoneessa ja ehdittiin me uima-altaallekin tunniksi. Kotimatkalla sain keskeneräiset sukat melkein valmiiksi. Vuorille oli satanut lisää lunta.


perjantai 10. marraskuuta 2017

levon hetki nyt lyö, tai sit ei

Aamuisin ollaan monesti sumussa ihan kirjaimellisesti. 


Kello on jotakin kahden jälkeen aamuyöstä, en katso enää kelloa, enää ei tarvitse, eikä sillä ei ole edes mitään väliä sillä tiedän että peli on menetetty kun lastenhuoneesta kuuluu kolmannen kerran tunnin sisään: ”mammaaa...” Nousen ja kävelen käytävää lastenhuoneeseen. Jo mun askeleet hiljentää huutajan ja pian olen sängyn vieressä silittelemässä. Hetkessä se nukkuu taas, herätäkseen ennen kuin olen ehtinyt nukahtaa, tai ehkä hetkeä sen jälkeen kun olen vaipunut uneen. Seuraavalla kerralla luovutan. Vastoin kaikkia päätöksiä, sopimuksia ja suunnitelmia kävelen hakemaan lastenhuoneesta tyynyn ja peiton, nostan yläsängyn huutelijan lattialle ja kuiskaan että mennään. Olen onnekas ja se nukahtaa meidän, kahden turvallisen aikuisen väliin, mutta meidän aikuisten uni on nyt täynnä potkivaa ja pyörivää, hikistä poikaa. Huonona yönä ne se havahtuu edelleen monta kertaa tunnissa vain muistaakseen että se on jo turvassa. Aamulla kaikkia väsyttää. Muistutan enemmän persiilleen ammuttua karhua kuin äitiä, sanon sanoja jotka haluaisin ottaa takaisin ja puoleen päivään mennessä olen kääntynyt kahvin lisäksi päänsärkylääkepurkin puoleen. Illalla jännittää, nukutaanko tänä yönä?

Valvomista pidetään itsestäänselvänä asiana pienten lasten kanssa, mutta missään ei kukaan tunnu puhuvan isomman lapsen univaikeuksista, siitä kun koko perhe jännittää jo illalla miten yö menee ja jokainen nukuttu yö tuntuu lottovoitolta. Niitäkin on, siis nukuttuja öitä,  mutta harvakseltaan. Jotenkin mystisesti yöheräämiset tuntuvat katoavan ihmisten puheista viimeistään kolmannen ikävuoden jälkeen, ei meillä vaan.

Geokätköilemässä kolmikon kanssa lähimetsässä.


Yhdeksän vuotta, kuusi kuukautta ja kaksikymmentäneljä yötä on meidän sängyssä ollut ainakin yksi vieras, toisinaan useampi. Joskus toinen meistä on jakanut sängyn lapsen kanssa suodakseen toiselle kokonaisen yön. Vuosia meillä oli pinnasängyn patja lakanoineen meidän sängyn alla. Se oli helppoa nykäistä sieltä esiin kun isossa sängyssä loppui tila. Nyt ne ei enää mahdu sille patjalle. Tättiksellä on mittaa lähemmäs 150cm, ja on siis jo hyvinkin pienen aikuisen kokoinen, meidän nykyinen vakkarivieras on miltei 130 senttinen sekin. Niitä ei siis enää napata kainaloon ihon tosta noin vaan.

Tättiksen univaikeuksia hoidettiin melatoniinilla ja lopulta unilääkkein. Nykyään neiti hoitaa itseään kylpemällä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Kuuma kylpy tuntuu rauhoittavan levottomat jalat ja noin keskimäärin meillä on ihan hyvin nukkuva tytär. Martta nukkuu Tättiksen kanssa, makaa tytön päällä tuoden turvaa. Tähän ollaan kuitenkin saavuttu vasta tänä syksynä, yli yhdeksän vuoden valvomisten jälkeen.



Mutta, mutta, jos veljensä seuraa sisaren jalanjäljissä on meillä vielä reilut kaksi vuotta jäljellä unettomia öitä. Sillä erotuksella että lääkärin määrätessä sille sen saman unilääkkeen kuin siskolle, ottivat pienen miehen toisin rakennetut aivot lääkkestä vauhtia unihiekan sijaan, ja yhden yön verran meillä oli sangen vilkas pilviveikko. Valvottuaan koko yön – oikeesti koko yön – se muisteli aamulla iloisena mitä kaikkea se näkikään yön aikana ja totesi lopulta että ei ollut hyvä lääke, no ei ollut joo. Ollaan siis takaisin lähtöruudussa. Tilanteessa jossa nukutaan keskimäärin iltayhdeksästä aamukahteen. Sen jälkeen alkaa suuri tuntematon ja yön arpajaiset. A) lapsi nukkuu aamuun asti B) lapsi herää kahdesta eteenpäin aamuun asti 15-30 minuutin välein C) lapsi nukahtaa meidän väliin mutta levoton uni huonontaa aikuisten unta. On aamuja joina peiliin tuijottaa yhtä harmaana niin lapsi kuin sen äitikin.




Seuraava askel on lähete uniapneatutkimuksiin – lapselle. Josko kita- ja/tai nielurisojen poisto rauhoittaisi meidän öitä? Unettomuus näkyy lisääntyneinä keskittymisvaikeuksina koulussa ja sen myötä arvosanoina jotka eivät vastaa lapsen todellista kapasiteettia. Kolmipäiväinen viikonloppu otetaan ilolla vastaan, saahan ainakin aamusta ottaa takaisin menetettyä yöunta.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

ei kahta ilman kolmatta - kai?

Viikonloppu meni töitä tehdessä ja mun kauniit ajatukset kirjoittamisesta valui tyhjinä hiekkaan. Koko viime viikon kuvasin meidän aamiaisia, ajatuksena tehdä niistä postaus kun se päivällisen kuvaaminen ei nyt vaan ota onnistuakseen kaiken arjen säätämisen keskellä, jos nyt kenenkään päivällinen muutenkaan on niin innostava aihe. Kuvat aamiaisista vastaa hyvin meidän arkea, kerran viikossa puuroa, tällä viikolla se oli riisipuuro (kuvassa se viimeviikon kaurapuuro), ainakin kerran tai yleensä kaksi kananmunaa, kerran pannareita tai vohveleita ja yhtenä aamuna lintsataan muroilla tai valmisvohveleilla. 

Maanantaina kaurapuuroa, chia-siemenillä ja pellavansiemenrouheella. Omani syön voisilmällä, mutta lapsilla on päällä kanelia, kookossokeria, rusinoita ja miniatyyrivaahtokarkkeja. 


Perjantaina lapsilla on vapaata koulusta sotaveteraanienpäivän kunniaksi. Odotan itsekin innolla hidasta aamua ja ainakin puolittaista vapaapäivää. Sairaalatyö tuntuu kivalta, mutta käytännössä se stressaa kun kalenteri on muutenkin täydenlainen ja useimmiten sen sairaalapäivän vois käyttää jos ei mihinkään muuhun, niin juoksevien asioitten hoitamiseen. Se viime viikkoinen vatsatauti ei ainakaan helpottanut tätä kaaosta, eikä se onnettomuus perjantaina matkalla asiakkaalle. Kiire on suhteellista ja mun kiire on aivan toisella tasolla kuin se oli silloin kun olin sidottuna sairaalaan ja omaan työpöytääni. Ehkä tänä päivänä se on enemmän sellaista satunnaista asioiden kasaantumista ja valinnan vaikeutta. Tänään mulla oli kolme asiaa kello kymmeneltä ja päädyin valitsemaan sen jota itse halusin eniten. Vaihtoehtoina oli kolmen tunnin koulutus työpaikalla, vapaaehtoistyö Tättiksen luokassa tai suomalaisten naisten kirjatapaaminen. Valitsin kolmannen vaihtarin nauttien suuresti aamustani kulttuurin ja kahvin äärellä.

Tiistaina aamiaiseksi on munakokkelia kalkkunatuoremakkaralla ja omenanlohkoilla.


Vuosien aikana kosketus etenkin suomalaiseen kirjallisuuteen on hiipunut ja näitten tapaamisten myötä on päässyt taas mukaan siihen mitä suomalaisessa kirjamaailmassa tapahtuu. Nappasin laukkuuni Lehtolaisen joka oli multa lukematta, kuulin hyvää Westön uusimmasta ja laitoin kiertoon lomalla lukemani Mooses Mentulan Jääkauden – odotin enemmän.

Keskiviikkona - valvotun yön jälkeen ne jotka eivät oksentaneet söivät muroja.


Musta on tullut vahinkoilmoituksen tekemisen ammattilainen. Kolarikorjaamon kanssakin olen hyvää pataa. Niin perjantaina oli se bensa-asemakolari. Tiistaina matkalla töihin pysähdyin liikenteeseen noin tsiljoonan muun autoilijan kanssa, mutta se auto joka tuli takaa ei sitten pysähtynytkään. Taustapeilistä seurasin miten se jarrutti ennen kuin tömähti perään. Sen takanaolijan takana oli kaikeksi onneksi poliisiauto, joten tälläkin kertaa asiassa päästiin nopeasti eteenpäin. Syyllinen oli selvä, mutta pelti silti rutussa, tai siis eihän siinä Fredden autossa kauheesti mitään näkynyt mutta vahingot oli silti tuhansissa taaloissa. Volvon korjaus arvio on pitkälti toistaKYMMENTÄ tuhatta. Toimistolla uhkasin siirtyä bussimatkustajaksi, pyörälläkään en uskalla ajaa kun joku varmasti sais mut hetkessä hengiltä viimepäivien tuurilla. Nyt vaan toivotaan ettei tähän sovellu vanha sanonta: ”Ei kahta ilman kolmatta.”

Torstain aamiainen oli persikkapannareita kotitekoisella persikkahillolla ja kermavaahdolla. 



Huomenna ehtii viimeinkin rauhoittumaan tekemään juoksevia hommia ja sitten on taas viikonloppu. Saatan kiertää muutaman talon asiakkaitten kanssa lauantaina ja siinä se sit onkin, melkein vapaa viikonloppu. Palkintona viimeviikonlopun aherruksesta on kuitenkin taas yksi onnellinen perhe ja ”sold” kyltti kauniin talon edessä.

Perjantain aamiaislautaselta löytyi munakokkeli-cheddar quesadilla, parmankinkkua ja omenanlohkoja.